16.3.2015 fffifi

(Viiden minuutin) testissä ratsastus

Välillä sitä tuntee itsensä tosi tyhmäksi. Tosi, tosi tyhmäksi.

On varmaan käynyt selväksi, että olen luonnosta vieraantunut kaupunkilaishenkilö. Tai oikeastaan vieraantunut on huono sana, koska läheisissä väleissä emme ole koskaan olleet. Mutta se on ihan luonnon omaa syytä, mitäs yrittää tappaa minut koko ajan.

Vieraantuneisuuteni takia en ole kokeillut moniakaan useille ihmisille täysin normaaleja asioita. Kuten nyt vaikka ratsastusta, jossa ollaan läheisissä tekemisissä sen verran ison eläimen kanssa, että vaisto kehottaa kalppimaan pakoon mahdollisimman nopeasti. Olin kyllä miettinyt, että sitä voisi silti olla kiva testata. Tuskinpa se olisi kovin vaikeaakaan.

Kuten ilmeestä näkee, olen kauhuissani. Myös ratsun ilme on paljonpuhuva.

Ajattelin, että ratsastus on varmaan kuin pyörällä ajamista. Ollaan sellaisen pötkelön päällä ja liikutaan eteenpäin. Polkupyörää ohjataan ja hevosta hhmmm ohjastetaan?

No ei muuten ollut yhtään samanlaista. Ensinnäkin polkupyörien satulat eivät – enää, luojan kiitos! – ole pääni korkeudella. Toiseksi, polkupyörä on todellakin liikkumaton pötkelö. Hevonen ei ole.

Kaukana siitä. Hevosessa liikkuu joka kohta koko ajan! Lonkat ja hartiat, tai mitä säkää ja muuta ne nyt ovatkaan. Siinä on aikamoinen hytkytys menossa, voin kertoa. Tällaisessa tilanteessa tarvitsisi tietystikin hyvän kahvan, josta pitää kiinni, tai vaikka ohjaustangon. Semmoista ei ole, vaan kyydissä pysytellään tasapainon avulla.

Ei olisi tullut mieleenkään. Jotenkin luulin, että ne ohjakset (?) toimivat kahvoina. Eivät muuten toimi. On todella käsittämätöntä, miten ratsastaja voi pysyä kymmeniä kilometrejä tunnissa etenevän tai reippaasti yli metriin hyppäävän hevosen selässä! Se näyttää niin helpolta! Muutenkin ajattelin, että ratsastus on vain istumista hevosen selässä – vähän niin kuin uiminen on vedessä makaamista ja käsien heiluttelua.

Ratsastaminen oli todella paljon vaikeampaa, mitä olisin voinut kuvitella. Oli se myös hienoa, ja olisin mielelläni testannut sitä pidempään kuin parin minuutin lenkin pihamaalla. Siitä huolimatta, että pelotti tosi paljon. Osin pelotti se korkeus, osin se, että eläin liikkui. Eniten pelotti kuitenkin siksi, että muistin Madonnan pudonneen hevosen selästä. Mietin juuri Madonnan putoamista siksi, että hän on minulle läheisin ihminen, jolle on käynyt ratsastusonnettomuus. Jos olisi ollut joku vielä läheisempi kyseessä, en ehkä olisi uskaltautunut edes kokeilemaan.

Minua ohjeistettiin istumaan hyvin rentona. Yritin parhaani, mutta tuon tuostakin havaitsin jännittäväni jotain kohtaa. Hevosen taluttaja sanoi, että eläin vaistosi pelkoni, ja pyrki kävelemään mahdollisimman varovasti. En ole ihan varma voinko uskoa siihen. Heppa ei ollut mitenkään rauhaton, mutta pyrkikö se todella huomioimaan minut? Onko se mahdollista?

Kaupunkilaishömpälle heräsi muitakin kysymyksiä. Mietin, että haittaisko hevosta jotenkin se, että istuin kyydissä? Onko se sen mielestä rasittavaa? Kun laskeuduin alas, minua ohjeistettiin pitämään kiinni harjasta. Ihmettelin, eikö se satu, mutta ei kuulemma.

Oli se jännää. Pitää kokeilla uudestaankin!

Ratsastus oli osa SE-Action-ohjelmapalveluyrityksen Maatilarallia, jossa pääsimme myös leikisti kokeilemaan lypsämistä sekä tutustumaan pikkupossuihin.