Yllätyksiä uimahallissa

Tänään töissä olin hyvin väsynyt. Kun tulin kotiin olin vielä väsyneempi. Oli kaikin puolin tukkoinen ja kärttyinen olo, mikä usein seuraa koko päivän istumisesta. Perhe ilmoitti, että lähdetään uimahalliin. Minä olin, että eikä varmana lähdetä.

Uimahalliin lähteminen on hirveä show. Pitää olla pyyhe jokaiselle, pefletit, puhtaat vaatteet, sekalaista kosmetiikkaa (harja, missä mun harja on!) ja vielä tietysti uima-asut, lakit, lasit ja kellukkeet. Pakkaamista riittää kuin matkalle lähtisi, enkä jaksa. Mielessäni siinsi myös kahden tunnin hiljaisuus ja rauha, kun muut olisivat hallilla, se vasta kelpaisi. Mutta ei auttaisi tähän karstaisuuteen. Lähdin siis, ja kyllä kannatti.

Olin koko ajan pelkästään lastenaltaassa, jota hiissasin päästä toiseen samalla kun vahdin lapsia. Välillä tein pelkkiä käsivetoja ja välillä pelkkiä potkuja, sekä osan ajasta hiukan vesijumppaa. Suurimman osan ajasta vain kluttasin ja kelluskelin, ja vahtimisen sijaan ihailin lapsiani. Esikoinen näytti miten hän ui perhosta, vapaauintia, selkäuintia ja rintauintia. Jokainen sujui paremmin kuin minulla, ihmeissään sitä saa tuijottaa että mistä se tuonkin osaa. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin, nuorimmainen oppi uimaan. Tuosta vain heitti kellukkeet pois ja meni. Kesällä vielä maanittelin karkkipussilla, turhaan.

Ja minä, minä tein kuperkeikan vedessä! Autettuna, mutta silti, ensimmäisen varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. Nyt tuntuu, että uimahallivesi kirvelee aivoissa asti, mutta olen virkistynyt, kuin olisin lomalla ollut. Matkallekin on mahdottoman hankala lähteä, ja siellä väsyy fyysisesti, mutta kotiin palaa silti jotenkin kirkastuneempana ja kevyenä. Oikeastaan juuri sellaisena kuin olisi kellunut tai jopa tehnyt kuperkeikan vedessä.

***

I went for a swim and it was the best decision I’ve done in ages. Being in water is nowadays a little bit easier for me…and certainly my kids, as they they both can swim now. I’m so proud!