Yöjuoksu kannattaa aina

Edellinen lenkkini oli niitä kurjimpia. Ei jaksa, ei kulje ja paniikki alkaa hiipiä mieleen. Tai mitään hiipiä, mäjähtää: Ei musta ole juoksemaan, tämä on ihan väärä laji, mun kunto on jotenkin totaalisesti rapistunut, eikä se palaudu ikinä. En tiedä, kelaako muutkin tällaista, jos ei suju, vai olenko vain erityisen negatiivinen (todnäk). Juoksutapahtuman lähestyessä paniikkitunnelmat korostuvat. Samoin kuin kaiken maailman kolotusten ja flunssaoireiden maaninen kyttäys: En kai mä vaan ole tulossa kipeäksi nyt! Onko mulla juoksijan polvi? Tendiitti? Bruksismi? Mitä niitä on?!

Näissä paniikkitunnelmissa en sitten uskaltanut jättää eilistä lenkkiä tekemättä. En vaikka olin väsynyt, ollut töissä liian pitkään ja sateen loppumista odotellessa unohtunut sohvalle lukemaan niin, että oli oikeastaan turhan myöhä juoksemiseen. Punnitsin ja punnitsin, että juoksenko nyt ja menetän ehkä yöuneni virkistymisen takia, vai jäänkö sitten voivottelemaan, että en ole treenannut tarpeeksi lauantaita varten. Menin.

Onko tossa yö? Kai siinä on. Kuva täältä.

Ja kyllä kannatti! Se oli niitä harvinaisia kertoja, kun juoksu kulkee ihanasti, tuntuu, että jaksaa vaikka kuinka ja on nopea. Viimeinen näistä tosiaankin vain tuntui: en ollut yhtään nopeampi kuin ennen, mutta mitä välii.  Kellottaminen on väline, fiilis pääasia.

Hyvin tämä muistutti, että joskus kannattaa vain mennä, vaikka olisi kuinka monta muttaa tai mutkaa matkalla. Ja yöjuoksusta huolimatta nukuinkin ihan hyvin!

Näillä tunnelmilla kohti Tukholmaa.