Kerro kerro kuvastin
Aamukahvia juodessani selailin muotiblogeja sekä instagrammia, ja huomasin taas vertailevani itseäni muihin. Olen aina tehnyt sitä, mikä on saanut minut tuntemaan oloni rumaksi sekä kokemaan huonommuuden tunnetta. Ensimmäisenä yleensä vertaan ulkonäköäni sitten seuraavana listalla tulee kämppä, työ ja ihmissuhteet. On helppoa ajatella, että muilla menee paremmin ja muilla on varmasti, kun heistä ei todellisuudessa tiedä mitään.
Kuvan hain täältä
Osa epävarmuudestani varmasti kumpuaa lapsuudesta. Olen kokenut monesti pienestä pitäen hylätyksi tulemisen kuten esimerkiksi äiti jätti isän, kun olin 1-vuotias. Isä sanoi aina, ettei äiti halua nähdä minua. Luonnollisesti pienestä pitäen olen ajatellut, että minussa on jotain vikaa, koska äitini ei halua olla äitini. Aloin pikkutyttönä syömään tunteitani ja olin jo ala-asteella ylipainoinen. Sain kuulla koulu”kavereilta” olevani ruma ja läski, jopa sukulaiset haukkuivat. Kahdeksannella luokalla lopetin syömisen ja aloin käydä lenkillä. Juoksin päivässä kaksi kertaa 5 km lenkin sekä jaoin 3-4 kertaa viikossa lehtiä kerrostaloalueella. Lukiossa painoin vähimmillään 39 kg ja näin itseni ihan samankokoisena kuin ennenkin. Loppuvaiheessa juoksin 5-7 kertaa viikossa 20-30 km lenkkejä kävelemättä tai pysähtymättä. Sen nimi oli Anoreksia nervosa ja pidin siitä.
Asiat ovat paljon paremmin nyt, mutta myönnän kuitenkin sen, että sisälläni asuva anoreksiamonsteri juttelee minulle vieläkin. Yleensä saan sen hiljennettyä, mutta en aina. Vain pieni prosenttiosuus syömishäiriöstä kärsineistä ihmisistä paranee sekä fyysisesti että henkisesti. Vanhoja demoneja ei noin vaan kukisteta. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole valittaa tai anella ”olet kaunis” -kommentteja. Ei, ei missään nimessä. Olen viime kuukausina ymmärtänyt sen, että kauneus on aina katsojan silmässä eikä muiden kommentit itsevarmuutta lopullisesti kohenna. Itsevarmuus löytyy itsestä ajan kanssa ja töitä tekemällä. Oletteko myös huomanneet, miten ilkeät ihmiset yhtäkkiä eivät näytäkään niin kauniilta, kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää? Tai että aivan ihanat ja kiltit ihmiset ovat paljon viehättävimpiä?
Luin Audrey Hepburnin elämänkerrasta, että hän piti itseään nuorempana rumana: hän oli mielestään liian laiha, hänen naamansa oli neliö ja hänen jalkansa olivat liian pitkät. Se on mielestäni jollain tavalla ihana tietää, että jopa yksi maailman kauneimmista naisista on ollut epävarma itsestään. Mutta kolikolla on kaksi puolta: jos jopa Audrey on pitänyt itseään rumana, mihin tämä maailma on menossa?
Vertailetteko te itseänne muihin? Onko vinkkejä tämän tyhmän tavan lopettamiseen?