Ensimmäisen noin puolentoista viikon aikana Jönköpingissä on tapahtunut paljon – niin paljon, että on ollut vaikea aloittaa kuulumisten kirjoittamista. Muutamat ystäväni ovat saaneet nauttia kilometrin mittaisista WhatsApp-viesteistä, mutta yhtenäisen blogikirjoituksen tekeminen on tuntunut ylivoimaiselta tehtävältä. Nyt päätin kuitenkin skarpata ja aloittaa raportoinnin itselleni hyvin merkittävästä asiasta: kodista.

Minulla ei ollut ennen saapumistani harmainta haisua siitä, missä tulen asumaan nämä noin viisi kuukautta. Yliopisto kertoi kyllä järjestävänsä jokaiselle katon pään päälle, mutta siitä, millaisen katon, sain selvyyden vasta perillä.

Noin kymmentuntiseksi venyneen matkustuspäivän, kaiken jännityksen, ihmetyksen ja seoksen jälkeen huojennus oli aika valtaisa, kun minulle selvisi, että saan oman yksiön noin 3,5 kilometrin päästä keskustasta ja yliopistosta. Kyseinen majoitusvaihtoehto oli ollut ensisijainen toiveeni kahdesta syystä. Ensimmäinen oli superpaha kala-allergiani ja toinen se, että olen lapsesta asti kaivannut omaa rauhaa keskivertoa enemmän, ja täällä sen merkitys on kyllä korostunut entisestään.

Viime viikko oli omistettu orientaatiolle, ja ensimmäisen yön muutaman tunnin nukkumisen jälkeen ohjelmaa oli kirjaimellisesti aamusta iltaan: uusia asioita, ihmisiä, paikkoja ja niin edelleen. Huolimatta siitä, että kaikki vaikutti mahtavalta ja olin pakahtua innostuksesta ja ihastuksesta, olin viikon jälkeen aivan totaalisen poikki.

Väsymyksen, stressin, oikukkaan sään ja jonkin viruksen yhteistyönä minulle pamahti ärhäkkä flunssa, joka pakotti pariksi päiväksi täysin sänkypotilaaksi. Niiden aikana olin entistä kiitollisempi rauhallisesta kodistani (ja Netflixistä, joka tarjoili minulle viihdykettä kahden How I Met Your Mother -tuotantokauden muodossa).

Nyt olo on onneksi helpottanut ja olen täynnä energiaa, vähintäänkin pääni sisällä. Olen saanut viimeiset säädöt, kuten siivoamisen ja asunnossa olevien korjaustarpeiden raportoinnin (täällä on by the way maailman hauskin talonmies, joka näyttää ja kuulostaa aivan joulupukilta) suoritettua, ja voin hiljalleen toivottaa arjen tervetulleeksi.

Ja ai niin, ei minun ihan yksin täällä onneksi tarvitse asustella, koska onhan minulla mukanani pari frendiä Suomesta. Jo yli 22 vuotta elämässäni ollut Uppo-Nalle päätyi matkalaukkuun äitini pyynnöstä, ja ystävältäni saamani nimetön turvaukkeli on vartioinut kotejani jo useita vuosia (ja eläköityy tehtävästä vasta sitten, kun ”löydän oikean Jonten suojelmaan minua”).

Tällaista täällä, palataan kuulumisiin muiden osa-aluiden osalta (toivottavasti) pian!

Från Anniina