Hanki, lumikola ja minä
En edes muista, milloin olisin viimeksi ulkoillut. Toki olen käynyt ulkona, mutta että olisin vain hengaillut pihalla ilman syytä. Tänään korjasin asian, ja olen siitä aivan superfiiliksissä.
Täällä maalla on ollut tänään pakkasasteita koko päivän vähintään 16, mutta päätin aamupalan jälkeen pukea päälleni kaikki mahdolliset talvikamppeet ja uhmata niiden voimin kylmyyttä. Maisema oli lumoava, taivaanranta pastellinen ja tuuli lähes täydellisesti pysähtynyt.
Voin myöntää, että olen todella paljasjalkainen kaupunkilainen ja vieraantunut täysin ”oikeasta luonnosta”. Tarvitsin neljän ihmisen vakuuttelut siitä, etteivät sudet/karhut/ilvekset/hirvet/ketut/jänikset syö minua lenkillä, ja lisäksi nappasin molemmat koirat turvamiehikseni. Jouduin silti kääntymään parin kilometrin jälkeen takaisin, koska mielikuvitukseni (lue: vainoharhaisuuteni) voitti.
Huomasin kuitenkin talvi-ilman koukuttaneen minut niin pahasti, etten yksinkertaisesti malttanut mennä sisälle. Juoksutin Huberttia pihassa puoli tuntia pallon perässä, mutta sekään ei riittänyt.
Ulkoilu vähensi ikävuosistani (joita tuli muuten eilen yksi lisää!) vähintään kymmenen, ja löysin itseni vinkustamasta oven suussa tekemistä. Äiti haki minulle lapion ja ehdotti lumihommia. Lapioin ensin kaikki mahdolliset portaat ja polut pihasta, mutta ei, ulkoiluhimoni ei armahtanut.
Seuraavaksi oli tartuttava järeämpiin työkaluihin. Hain vanhan navetan vierestä lumikolan, ja aloin kolata umpihankeen tietä. Työnsin ja heittelin lunta ähkien, puhkuen ja hiki valuen. Minua ei väsyttänyt tippaakaan, vaikka jouduin ottamaan kaikki vartaloni voimat avuksi. Juoksin välissä sisälle syömään, ja palasin takaisin työmaalleni. Olin niin kiitollinen siitä, että sain keskittyä täydellisessä hiljaisuudessa omiin ajatuksiini ja urakkaani.
Tässä kuvatodiste ikiomasta tiestäni:
Pimeys ja hangessa kastuneet vaatteet pakottivat sisälle, mutta lupaan palata pihalle huomenna ja jokaisena päivänä täällä maalla ollessani. Suosittelen samaa kaikille, joilla on siihen mahdollisuus. Tämä endorfiiniryöppy on mahtava.
Viime viikko oli aikamoista vaihelua ja minun oli todella vaikea juurtua mihinkään tilanteeseen. Yhtenä päivänä huomasin soittavani maistraattiin eikä minulla ollut pienintäkään aavisusta siitä, mitä asiaa olin parhaillaan hoitamassa. En myöskään saanut nukuttua öisin, vaan pakkailin, pyykkäilin ja touhusin maanisesti mitä milloinkin pikkutunneille saakka.
Täällä maalla olen irti kaikesta muuttohössötyksestä. Sain perjantaina kuulla, että työharjoittelupaikkani on varmistunut, joten viimeinenkin epävarmuustekijä ratkesi. Nyt minulla on aikaa rauhassa lukea yliopistosta ja kaupungeista, joissa tulen seuraavan vuoden viettämään. Ja tietenkin rentoutua – esimerkiksi ulkoilemalla.
Från Anniina