En olisi uskonut kirjoittavani tänään tällaista kirjettä. Minulla oli aamulla todella, todella surkea fiilis. En olisi oikein jaksanut puhua kenellekään tai syödä tai oikeastaan tehdä yhtään mitään. Loppuhuipentuma oli, kun kotimatkalla jäätävä sade hakkasi raivolla naamaani ja kuulokkeistani pauhasi jokin aivan liian hyvin tilanteeseen sopiva synkistelybiisi. Rupesin itkemään – holtittomasti, liikennevaloissa.

Olen huomannut, että toisinaan vahvuus tarkoittaa sitä, että uskaltaa luovuttaa: käpertyä suosiolla takaisin peiton alle ja vain olla. Nostin koirani Hubertin kainalooni, ja laitoin musiikin pauhaamaan. Päätin maata sohvalla niin kauan, että surkea olo menisi pois. Ja se toimi, jälleen kerran.

Neljän tunnin kuluttua minulla oli jo sen verran energiaa, että pystyin muuttamaan päiväni suuntaa. Olen jo muutaman viikon ajan miettinyt, pitäisikö minun yrittää uudelleen erästä tietoisen läsnäolon ohjelmaa, jonka löysin pari vuotta sitten Barcelonan matkallani. Taisin silloin antaa periksi siksi, että meditaatio-CD:n miesääni oli mielestäni rasittava.

En tiedä, olenko sen kärsivällisempi vieläkään, mutta ainakin pääsin ideasta innostuneena ylös sohvalta.

Kahdeksan minuutin meditaation aikana minua alkoi jopa naurattaa. Nauhan ääni käski keskittyä tuntemuksiin jalkapohjissani ja nilkoissani, mutta tehtävä oli hieman hankala, kun Hubert nuuhki ensin korviani ja sitten heitteli tennispalloa naamaani. Tulin siihen lopputulokseen, että ehkä tuo tyyppi on parempi mentori tietoisessa läsnäolossa kuin se ärsyttävä-ääninen ukkeli.

Hupaisan meditointihetken jälkeen myös ruokahaluttomuus oli kadonnut ja jaksoin kokata. Tai no ehkei couscousin keittämistä ja avokadon pilkkomista voi ihan kokkaamiseksi kutsua, mutta joka tapauksessa ruoka oli hyvä idea. Olin aika ylpeä, ettei lautaselle päätynyt mitään onnettoman päivän ruokaa, vaan ainesosia, jotka oikeasti lisäsivät energiaa ja saivat oloni tuntumaan paremmalta.

Myöhäisen lounaan voimalla päätin skarpata lopullisesti, pyntätä ja lähteä ihmisten ilmoille. Kuppi cappuccinoa lempikahvilassani ja monta ystävällistä tuntematonta ihmistä vakuuttivat minut siitä, ettei tämä maanantai lopulta niin paska olekaan.

Parasta tässä ei-sittenkään-huonossa maanantaissa on se, että todistin oppineeni kuuntelemaan itseäni ja löytämään keinot, joiden avulla voin voittaa tällaiset päivät, joita elämä väkisinkin välillä heittelee eteen. Hyvä minä.

Nyt glögiä (koska jaksoin vihdoin myös tiskata kattilan) ja Holidayn supersuloiset loppukohtaukset.

Ihanaa viikkoa, teille kaikille!

Från Anniina