Arvostan, ihailen

Syksyllä olin järjestämässä suurempia juhlia, joiden aatto-iltana selvisi, että väärinkäsityksen vuoksi yksi pienistä, huikean kokonaiskuvan säilyttämiseksi tärkeistä yksityiskohdista oli hoitamatta. Harmitti aivan vietävästi: tarvitsin ainakin muutaman henkilön auttamaan käytännössä alle vuorokauden varoitusajalla. Kävin kaikki omat tutut, ystävät ja lähteet läpi, soitin muutaman puhelun ja ei mitään. Moni meinasi, auttaisi jos voisi, – ja sitten tuli aina ”mutta”. Asia, minkä ymmärrän hyvin, kieltämättä. Epäilen vastaukseni olleen sama, jos olisin saanut puhelun. 

Iltani pelasti ystävä, joka otti asian haasteena. Vartin jälkeen, hän lähetti minulle kahden henkilön, jotka suostuivat ja pääsivät tulemaan, yhteystiedot. Sovittuani kyseisten henkilöiden kanssa asiat istuin sanattomana alas. Jokaisen juhlajärjestäjän kauhukuvana on juuri tuollainen tilanne. Kuinka kyseiset ihmiset, vaikkeivat ollenkaan tunne niin minua kuin ketään muuta juhlista, päätyivät minuuteissa auttamaan kokonaisen viikonloppuillan pyyteettä. 

Myöhemmin katsoin erityisesti yhtä auttajista ihailevasti. Kyseessä oli Aikuinen Nainen, Äiti, henkilö joka ei tosiaankaan ”voittanut” mitään auttamisestaan. Henkilö, joka lähetti vielä oman osuutensa jälkeen viestiä tsemppaamaan ja kehumaan kuinka hyvin juhlat olivat menneet hänen näkökulmastaan. Tarpeeksi harvoin tulee kuitenkin fiilis – tälläinen haluan olla aikuisena. Nyt olen ollut sitä mieltä jo reippaasti kuukausia. 

Ei, kyseisen lauseen ei kuuluisi olla ”tälläinen haluan olla aikuisena”, vaan tälläinen haluan olla. Nyt. Tästä hetkestä eteen päin. Aidosti valmis auttamaan, vaikka siihen menisi enemmän omia voimia, aikaa ja panostusta. Aidosti läsnä.