Whiplash

Viikonloppuna kävin pitkästä aikaa leffassa, tällä kertaa katsomassa Whiplash-leffan. Huikea elokuva, ja ainakin omiin kokemuksiin peilaten olin täysin hurmiossa. Oli uskomatonta nähdä niin vahvat ja monipuoliset näyttelijöiden suoritukset ja koko juonen kattava jännitys säilyy viime hetkiin saakka. 

Nyt tulee spoilereita, jos joku elokuvaa ei ole nähnyt: 

Erityisesti nämä kohtaukset:

Neiman tekee päätöksen (tosin hieman olosuhteiden pakosta) siirtää rummut ja aktiivinen soittaminen pois elämästään – samoin kuin viimeinen kohtaus, jossa hän löytää itsestään sen rohkeuden, uskon itseensä ja pokan  ja kävelee takaisin lavalle. Antaakseen kaikkensa, yrittääkseen vielä kerran. Vähintäänkin, jotta todistaisi itselleen ja entiselle opettajalleen. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka samassa tilanteessa tunnun olevan. Pian nimittäin kävelen uudestaan sinne lavalle, minun omalle lavalleni. 

Maanantai alkoi railakkaasti uudella heräämisellä. Lasken viikkoja, päiviä, tunteja. Sivuja. Turpiin saaminen taitaa olla maanantaisin jo tässä muodossa terveellistä. Ainakin minulle viikonlopun jälkeen. Kahdeksan pistettä neljästäkymmenestä, tavoitteena se 40. Huono olo velloo sisällä, kunnes tapaan ystäväni. Mainitsen sivulauseessa mahdollisista tulevaisuuden suunnitelmista, mikäli asiat ei mene niin kuin haluaisin (ja saatana, nehän menevät). Lähtö ulkomaille. Hetkessä kyyneleet ovat hänen silmillään. Se on suorin ja voimaannuttavin reaktio keneltäkään, jolle olen asiasta maininnut. Kenties ikinä, aidosti. 

Kiitos. Niin rakkaalle ystävälleni, samoin kuin Whiplashin näyttelijöille, tuotantotiimille. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, R, kiitos ystävyydestä ja tuosta hetkestä. 

Mikä yhteys drinkillä on? Yhä vielä – paukkusokeri. Kevään yksi parhaimmista illoista.