Tänä vuonna kesätyön löytäminen oli vaikeampaa ja stressaavampaa kuin koskaan aikaisemmin. Olen aina työllistynyt halutessani lähes mitättömällä vaivalla parin työhakemuksen jälkeen, ja joka työhaastattelu on poikinut itse työnkin. Nyt opin arvostamaan tuota tuuria. Tänä vuonna kutsua haastatteluun ei heti kuulunut, vaikka tällä hetkellä luonnollisesti omaan enemmän kokemusta ja kielitaitoa kuin koskaan aikaisemmin. Mahdollinen tuleva kesätyöttömyys sai miettimään motiivejani työskennellä ylipäätänsä. 

Suurimmaksi osoittautui yllättäen pelko siitä, että kesästä tulee tylsä, jos pitää lomailla kolme kuukautta. Ehdin jo hakea yliopiston kesäkursseillekin, mutta silti ”pakkoloma” pelotti.

Toinen pelkoni oli se, että annan itsestäni laiskan kuvan jos en työskentele. Luulen, että se on se kuuluisa yhteiskunnan luoma ihannekuva ja malli, joka hiipi ajatuksiini. Koko ajan pitää suorittaa, maksaa veroja ja kulkea tietyn mallin mukaan.

”Pahus, en halua työskennellä vaan matkustella!” Tämä on varmaan todellinen totuus mielessäni tälläkin hetkellä. Mutta milläs matkustelet, jos et tienaa? Niin ärsyttävää kuin se onkin raha ratkaisee (liian paljon tässä maailmassa).

Kaiken tämän pohdiskelun ja stressin jälkeen jatkoin työnhakua enemmän tai vähemmän sinnikkäästi. Tärppäsi. 

Helpotus, ahdistus, helpotus vaihteli mielessäni. Ahdistus siksi, että pelkäsin menettäväni upeita kokemuksia (ehdin jo luoda suunnitelman orgaaniselle farmille  Tanskaan lähtemisestä). Helpotus siksi, että tämän vuoden tienesteillä pääsen toivottavasti kesällä 2015 kolmeksi kuukaudeksi Brasiliaan vapaaehtoistyöhön… Kuka tietää. Tällä kertaa elämässä jyräsivät siis kuitenkin pitkän tähtäimen suunnitelmat, ja nyt kesä näyttääkin yllättävän mielekkäältä kaikin puolin. Itseasiassa odotan jo työntekoa ja kesää Helsingissä.

Asioilla on tapana mennä siihen oikeaan suuntaan, mikä tahansa se suunta onkin.