Kipujen sokkelossa räpiköimistä

Viime viikolla alkoi uusi lukukausi ja uudet kurssit. Tapani mukaan olin ollut loppuvuodesta liian toiveikas ja siksi valinnut liikaa kursseja vointiini nähden. Aloitin kyllä kevätkauden vahvasti tekemällä itselleni aikatauluja ja ”to do”-listoja, merkitsin jopa lähimmät deadlinet ylös. Ja ennen kuin huomasinkaan, iski vastoinkäymiset ja suunnitelmat romahtivat heti alkuunsa – kiitos kipujen. Yksi tehokas päivä opiskelua, neljä sängynpohjalla.

Tänään sitten iski tunne siitä, etten etene tarpeeksi nopeasti. Etten ole jo sitä. Etten ole jo tätä. Erehdyin selaamaan alani mielenkiintoista kesätyötarjontaa, vaikkei asia ole minulle ajankohtainen. Olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, olen jo ollut pidempään, mutta minun on yhä sitä vaikea hyväksyä. Juuri tästä syystä kesätyöpaikkojen katsominen oli typerää, koska haluaisin olla työkuntoinen, rakentaa uraani ja menestyä. Olenhan jo siirtynyt kolmenkympin rajan yli ja tässä vaiheessa muut rakentavat uraansa… Minä seuraan perässä hitaasti. Todella hitaasti. 

Työskentelen yhä jatkuvasti ja kovasti sen eteen, että näkisin elämässäni ja itsessäni jotain merkitystä suorittamisen ohella. Sen eteen, että osaisin hyväksyä omat rajoitteeni.

Tässä blogissa tulen kertomaan elämästäni kroonisten kipujen maailmassa, johon valoa tuovat lapseni, mieheni ja opintoni.

Tervetuloa mukaan.