Olen kärsinyt koko ikäni esiintymispelosta. Esimerkiksi lukiossa se oli vielä jollain tavalla hallinnassa. Opettelin kaikki esitykseeni liittyvät asiat ulkoa, joten en käyttänyt muistilappuja tai muuta. Tämä lähinnä siksi, että kukaan ei nähnyt käsieni tärisevän. Että osaisin vastata mahdollisiin kysymyksiin hyvin. Että pitäisin katsekontaktia yleisöön edes jollain tasolla.

Yliopistossa pelkoni esiintymisiä kohtaan kuitenkin räjähti käsiin.

Syynä tähän oli se, etten enää pystynytkään opiskelemaan kaikkea ulkoa. Aikani ei yksinkertaisesti riittänyt ja kivut vaikeuttivat tekemisiäni jo silloin.

Muutuin epävarmaksi ja minulle tuli huono-olo jo edeltävinä päivinä. Jätin kursseja kesken. Olin monesti jo luentosalin ovella ja tuntui, että pyörtyisin tai oksentaisin. Käännyin ovelta. Tämä tuntui vain kasvattavan kynnystä esiintymiseen entisestään. Osallistuin esiintymisjännityksen kurssille, jonka sitten jätin kesken esiintymisjännityksen takia… YTHS olisi varmasti voinut tarjota apua, mutta olin jo väsynyt terveyteni reistaillessa muutenkin.

Pahin tapahtui kandivaiheen opintojen loppupuolella, kun jäädyin kesken esityksen. En saanut sanaakaan suustani. Minulla oli jopa muistiinpanot mukana, mutten nähnyt tekstiä, sillä katseeni oli sumentunut ja käteni tärisivät. Tämä hetki nousee vieläkin kummittelemaan aina, kun esiinnyn.

Nykyään saan apua paniikkikohtausta jarruttavasta lääkkeestä, jota viimein maisterivaiheessa tajusin tarvitsevani – myös lääkärini mielestä. Lääkkeen jälkeen olen hiljalleen saanut varmuuttani takaisin ja olen myös työskennellyt sen eteen, että kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä. Juuri ennen joulua esiinnyin kahdesti ilman lääkettäkin, joten voin sanoa, että lääkkeestä oli apua.

Kun en enää ajaudu paniikkikohtauksiin, olen hiljalleen rakentanut muita tapoja jännityksen voittamiseen. Valmistaudun edelleen hyvin, teen itselleni muistilappuja ja saatan sanoa ääneen, että minua jännittää.

On ihan ok, jos esiintyminen jännittää. On ihan ok, jos et ole täydellinen. On ihan ok pyytää apua. 

Viime viikolla alkoi uusi lukukausi ja uudet kurssit. Tapani mukaan olin ollut loppuvuodesta liian toiveikas ja siksi valinnut liikaa kursseja vointiini nähden. Aloitin kyllä kevätkauden vahvasti tekemällä itselleni aikatauluja ja ”to do”-listoja, merkitsin jopa lähimmät deadlinet ylös. Ja ennen kuin huomasinkaan, iski vastoinkäymiset ja suunnitelmat romahtivat heti alkuunsa – kiitos kipujen. Yksi tehokas päivä opiskelua, neljä sängynpohjalla.

Tänään sitten iski tunne siitä, etten etene tarpeeksi nopeasti. Etten ole jo sitä. Etten ole jo tätä. Erehdyin selaamaan alani mielenkiintoista kesätyötarjontaa, vaikkei asia ole minulle ajankohtainen. Olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, olen jo ollut pidempään, mutta minun on yhä sitä vaikea hyväksyä. Juuri tästä syystä kesätyöpaikkojen katsominen oli typerää, koska haluaisin olla työkuntoinen, rakentaa uraani ja menestyä. Olenhan jo siirtynyt kolmenkympin rajan yli ja tässä vaiheessa muut rakentavat uraansa… Minä seuraan perässä hitaasti. Todella hitaasti. 

Työskentelen yhä jatkuvasti ja kovasti sen eteen, että näkisin elämässäni ja itsessäni jotain merkitystä suorittamisen ohella. Sen eteen, että osaisin hyväksyä omat rajoitteeni.

Tässä blogissa tulen kertomaan elämästäni kroonisten kipujen maailmassa, johon valoa tuovat lapseni, mieheni ja opintoni.

Tervetuloa mukaan.