Huomasin juuri eilen, että tässähän ollaan jo toisen kolmanneksen puolivälissä ja koko raskaudenkin puoliväli lähestyy jo kovaa vauhtia. Puolivälin lähestyminen tarkoittaa myös rakenneultraa ja pikkuhiljaa olenkin jo alkanut pohtimaan sen merkitystä. Toisaalta pelottaa, että mitä jos siellä selviääkin jotain kamalaa, mutta oikeastaan tunnen oloni jopa melko luottavaiseksi, koska olen tuntenut liikkeitä nyt päivittäin ja tyyppi on ilmeisesti varsin eläväinen tapaus. Eihän tämäkään mitään tietenkään kerro, mutta se auttaa itseäni olemaan vaipumatta alkuraskaudesta tuttuihin ahdistuksen syövereihin. 

Näin rakenneultran lähestyessä on tullut myös aika pohtia, haluammeko kysyä näkyisikö lapsen sukupuoli. Itse olen ollut melkein koko ajan kallellaan kysymättömyyden puolelle, mutta mies taas keikkuu vähän kahdenvaiheilla. Olen miettinyt paljon, mitä merkitystä sukupuolen kuulemisella tässä vaiheessa olisi. Emme aio sisustaa lapselle tarkoitettua huonetta vaaleanpunaiseksi tai -siniseksi sukupuolen perusteella ja ylipäätään inhoan kaikenlaista sukupuolten värikoodaamista. En halua siis häivyttää lapsen sukupuolta täysin, mutta en ymmärrä sen ylikorostamistakaan. Toki lapsi saa alkaa käyttää vaikka prinsessamekkoja, jos itse sitä jossain vaiheessa haluaa, mutta itse en ala kasvattaa pientä prinsessaa tai prinssiä, vaan lasta. Toisin sanoen, sukupuolen kuuleminen ei vaikuttaisi meidän tapauksessamme hankintoihin tai suuremmin mihinkään muuhunkaan. 

Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, haluaisinko ehkä sittenkin tietää. Luin juuri vanhan blogipostauksen eräästä blogista, jossa kirjoittaja kertoi valtavista pettymyksen tunteistaan, jotka rakenneultrassa heräsivät ”väärän” sukupuolen kuulemisesta. Tilanne on varmasti ollut kauhea kirjoittajalle, koska toki hän oli terveestä lapsesta iloinen, mutta ei voinut mitään pettymyksen tunteilleen. Onhan tuollaiset tunteet ehkä kuitenkin parempi käydä läpi ennen lapsen syntymää, eikä vasta lapsen ollessa sylissä. Itse olen jotenkin aina ajatellut, että jos joskus sattuisin lapsen saamaan, se olisi tyttö. Tämä todennäköisesti johtuu perheeni ja sukuni tyttövoittoisuudesta, olen siis kasvanut tyttöjen ympäröimänä. Olen ehkä ajatellut pärjääväni paremmin tyttöjen kanssa, vaikka siskojeni kanssa leikimmekin paljon ”poikamaisiakin” leikkejä, emmekä muutenkaan eläneet missään prinsessapumpulissa. Kaikissa lapsia koskevissa unissanikin olen aina ollut tytön äiti. Olen jopa miettinyt tytölle nimen valmiiksi. Pettyisinkö siis pojasta? Jos joskus alkuraskaudesta minulle olisi kerrottu, että odotan poikaa, olisinkin varmaan pettynyt, vaikka silloin olin aivan varma, että vatsassani kasvaa poika. Alun jälkeen tyttö- ja poikafiilikset ovat vaihdelleet, mutta enemmän ne taitavat kallistua sen ensimmäisen intuition puolelle eli poikaan. Lähes kaikki leikkimieliset sukupuolenennustustestitkin povaavat meille poikaa. Näiden tuntemusten myötä olen jopa alkanut enemmän toivoa poikaa ja tunne on välillä niin vahva, etten enää osaa edes kuvitella meille tyttöä. Pettyisinkö nyt siis tytöstä? Todennäköisesti en, tärkeintä minulle on ihan oikeasti se, että lapsi on terve ja kasvaa normaalisti.

Miksi sitten saattaisinkin haluta kysyä ultrassa lapsen sukupuolta? Ehkä se tekisi raskaudesta ja sisälläni kasvavasta tyypistä taas hiukan konkreettisemman ja auttaisi muodostamaan mielikuvia lapsesta. Suurin syy taitaa kuitenkin olla uteliaisuus, kiinnostaa niin kovasti saada tietää, ovatko tuntemukseni oikeassa. En ole varma maltanko odottaa toukokuulle asti. Tietysti on mahdollista, että sukupuoliasia jää selvittämättä huonon näkyvyyden tms. takia. Tavallaan toivoisin, että ei tarvitsisi tehdä päätöstä kysymisestä tai kysymättä jättämisestä, vaan että sukupuoli olisi niin selvästi nähtävillä, ettei sitä voisi sivuuttaa 😀 Rakenneultraan on nyt reilut kolme viikkoa aikaa eli vielä hetken tätä saa mielessään puntaroida.