Raskautta on takana jo 15 täyttä viikkoa ja aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Juurihan odotin np-ultraa kauhun sekaisin tuntein ja nyt rakenneultra on enää vajaan kuuden viikon päässä. Olo on jokseenkin normaali. Suurimman osan ajasta kaikki tuntuu samalta kuin ennen raskautta, närästys on helpottanut ja siitä kärsin enää vain satunnaisesti. Muutamana päivänä viime viikolla päätäni särki aika pahasti, mutta se taisi johtua alkavasta flunssasta, joka pari päivää sitten iski päälle oikein kunnolla. Paino nousee tappavan tasaisesti huolimatta siitä, kuinka terveellisesti syön. Tähän mennessä olen kerännyt noin viisi kiloa, mutta onneksi nousukausi on alkanut vähitellen tasaantumaan, eikä kilojen kertyminen ole enää yhtä rajua kuin alussa. Neuvolassa hoitaja sanoi, että painonnousu on kuitenkin normaalin rajoissa ja toisilla se vaan saattaa keskittyä alkuraskauteen. Vaikka jauhan tästä painoasiasta ehkä vähän liikaakin, olen vähitellen päässyt sellaiseen mielentilaan, että jos tällä terveellisellä (terveellisemmällä kuin ennen raskautta) ruokavaliolla kiloja tulee, niin sitten tulee. 

Kun nyt ollaan jo kaikkien laskukaavojen mukaan toisella kolmanneksella, olemme alkaneet kertoa raskaudesta muillekin kuin perheenjäsenille. Ennen raskautta ajattelin, että en varmasti osaa pitää tällaista asiaa salaisuutena kovin pitkään ja todennäköisesti kertoisin monille jo ennen ensimmäisen kolmanneksen loppua. Kun testi sitten näytti positiivista, huomasinkin haluavani mieluummin maistella uutta tilannetta ihan rauhassa. Kuten olen jo kertonut, raskaus on aiheuttanut minussa hyvinkin ristiriitaisia tuntemuksia. Varsinkin alkuun ne olivat välillä niin voimakkaita, että olisi tuntunut hölmöltä kertoa ilouutisesta jollekin, kun itse ei oikein tiennyt ollako iloinen vai kauhuissaan. En olisi osannut ottaa vastaan onnellisia hymyjä ja iloisia onnitteluja, kun omat ajatukseni olivat niin sekaisin.

Vähitellen olen tullut sinuiksi raskauden kanssa ja nyt voin jo rehellisesti sanoa olevani onnellinen tästä tilanteesta. Enää en halua juosta karkuun. Kertominen ei kuitenkaan ole muuttunut juurikaan helpommaksi. En erityisesti pidä huomion keskipisteenä olemisesta, enkä koe tarvetta tehdä omista asioistani suurta numeroa. No, raskaus on aika suuri asia ja siitä kertominen aiheuttaa melko väistämättä sen, että kertoja joutuu huomion keskipisteeksi. Ei raskaudesta voi kertoa ohimennen sivulauseessa ja jatkaa sen jälkeen muista aiheista. Joten, en ole edelleenkään kertonut kuin muutamille ystävilleni ja heistäkin suurin osa asuu sellaisen välimatkan päässä, että kertominen on tapahtunut viestillä. Opiskelu- ja työkaverit ovat vielä autuaan tietämättömiä (tai sitten he ovat huomanneet pömpöttävän vatsani, mutta päättäneet olla sanomatta mitään), enkä oikein tiedä miten heille asiasta kertoisin. Tuntuisi hassulta kertoa raskaudesta, kun joku kyselee kuulumisia: ”Mites sulla menee?” ”Ihan kivasti, oon btw raskaana.” En tiedä pitääkö kukaan muu tätä hassuna tilanteena, mutta omassa päässäni se ei vaan toimi. 

Toinen asia, mikä kertomisen ajattelusta nousee mieleeni, on järjestys. Toki halusin kertoa omille ja mieheni vanhemmille ennen kuin alan jakaa uutista kaveripiirissäni, mutta kavereiden kesken järjestys onkin haastavampi. Minulla ei ole ns. parasta ystävää, vaan paljon hyviä ystäviä eri kaveriporukoissa. Haluaisin kertoa asiasta jokseenkin tasapuolisesti kaikille ja erityisesti yritän pitää huolen siitä, että kukaan ystävistäni ei joutuisi kuulemaan uutista keneltäkään muulta kuin minulta. Jouduin itse kokemaan sen tunteen, kun hyvänä ystävänä pitämäni henkilö ei kertonutkaan raskaudestaan minulle, vaan sain kuulla siitä ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan edes tunteneet ystävääni. Ystäväni raskaus oli jo melkein puolessa välissä ja myöhemmin sain tietää hänen kertoneen asiasta jo monelle muulle, mutta minä olisin saanut tietää vasta suuremman joukon mukana ilman pikkulintujen laulamista. Muistan tunteneeni oloni hylätyksi ja pohdin ystävyyssuhdettamme melkoisesti jonkin aikaa. Nyt oman raskauden myötä nuo tunteet nousevat välillä pintaan ja haluaisin yrittää välttää tuottamasta niitä kenellekään muulle. Näin kirjoitettuna koko juttu tuntuu hiukan hölmöltä, mutta oikeasti mietin, olenko pitänyt meitä läheisempinä ystävinä kuin tämä ystäväni, kun hän ei kokenut, että haluaisi jakaa yhden elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kanssani. Ja toisaalta, nyt välimme ovat syystä tai toisesta muuttuneet selvästi etäisemmiksi. 

Kertominen ei siis välttämättä ole helppoa. Onneksi sitä ei enää kauaa tarvitse miettiä, koska pian kasvavan mahakumpuni huomaa kyllä kuka tahansa.