Taas on kirjoittaminen jäänyt vähän vähälle, vaikka ajatukset pääasiassa pyöriikin raskauden ympärillä. Voin jo nyt kertoa, että ei ole hyvä yhdistelmä olla raskaana samaan aikaan kun yrittää selvitä töistä, opiskeluista ja projektista nimeltä gradu. Toivotaan, että tilanne nyt vähän helpottuu, kun olen viimeinkin ilmeisesti hiukan turvallisemmilla viikoilla ja kammoksuttu ensimmäinen virallinen ultrakin on onnellisesti ohi. Ja onnellisesti todellakin, koska kaikki oli pikkutyypillä vallan mainiosti, vaikka ultraaminen ilmeisesti hiukan häntä ärsyttikin. Tai sitten tyyppi olisi halunnut mieluummin nukkua aamulla pidempään. Ainakin näimme useaan otteeseen, että selkäranka löytyy ja voi hyvin. Viikkoja oli hiukan omia laskujani (12+5) enemmän, tasan 13, mutta laskettua aikaa ei muutettu. Mittaa kaverilla oli jo melkein 75 mm ja häneltä löytyi kaikki tärkeät elimet oikeilta paikoiltaan. On hullua, että esimerkiksi sydän on jo tässä vaiheessa melko kehittynyt, ja ultralla voidaan nähdä noinkin pienen ihmisen aivojen puolikkaat. Elämä on joskus hiukan liiankin käsittämätöntä. Ihmeellistä on myös se, kuinka paljon tuo ihmisenalku liikkuu, enkä minä tunne vielä noita liikkeitä. Mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran tajuan tunteneeni liikettä sisälläni. Mahtaa olla vähän freaky fiilis.

Niskaturvotusta ei meinattu saada millään mitattua, koska tyyppi tosiaan tykkäsi esitellä meille lähinnä selkäpuoltaan, mutta lopulta tulokseksi taisi tulla 0,8 mm eli aika olematon mitta. Yksityisellä tehdyssä paniikkiultrassa turvotusta oli kuitenkin 1,4 mm ja pelkäsin koko ajan tuon mitan kasvaneen, mutta sehän olikin kutistunut. Lisäksi olin supergooglaajana tietysti yrittänyt selvittää verikoeseulan tuloksia, huonolla menestyksellä. Ihmettelin todella korkeaa papp-a -arvoani (yli 2000), mutta onnistuin vain saamaan selville, että sen on hyvä olla hcg:tä suurempi. Ei siis kannattaisi tuhlata aikaansa tällaisten asioiden pyörittelyyn, koska jokainen on yksilö ja yksilöillä on erilaisia veriarvoja. Joka tapauksessa riskiluvut olivat lopulta todella pienet kaikkien kolmen trisomian osalta, joten taidan lopettaa tämän panikoinnin (ainakin toistaiseksi). 

Miehelle annoin nyt luvan katsella vaunuja ja ehkä voin itsekin niitä alkaa jo pikkuhiljaa vilkuilemaan. Aika on kuitenkin mennyt tähän mennessä melko nopeasti, joten eiköhän toukokuukin tule vastaan ihan hetkessä. Eihän siihen ole enää kuin puolisen vuotta ja laskettuun aikaankin vain 27 viikkoa. Sitä ennen pitäisi kuitenkin saada hoidettua alta yksi gradu ja muutamat kurssit, joten tekemistä kyllä riittää.