Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, tämä alkuraskaus ei ole ollut ollenkaan mun juttu. Oikeastaan voisin kuvailla näitä viikkoja elämäni ahdistavimmaksi jaksoksi. Kuulostaa ehkä vähän turhan dramaattiselta, mutta oikeasti en ole koskaan aikaisemmin ollut näin ahdistunut yhdestä elämäni osa-alueesta. Alkuun pelkäsin uutta kohdunulkoista, koska kipuja oli aika paljon ja toisinaan ne olivat jopa niin kovia, että jalat meinasivat lähteä alta. Viime maanantain ultrassa kysyin, mistä toispuoleiset kivut olisivat voineet johtua ja selvisi, että keltarauhanenhan se siellä vain räyhäsi. Alkuraskauden kipujen kanssa painiville siis tiedoksi, että todella kovatkin kivut saattavat olla ihan normaaleja. 

Kun syke oli nähty oikeassa paikassa, aloinkin pelätä keskenmenoa. Tässä kohtaa google ei todellakaan ole ystävä, vaan pahin mahdollinen vihollinen. Vauvapalstat ovat täynnä ikäviä tarinoita ja valitettavasti huonosti päättyneistä raskauksista tunnutaan kirjoitettavan enemmän kuin onnellisista lopuista. Omaa keskenmenopelkoani eivät pienentäneet vähäiset ja varsin lievät oireet. En ole oksentanut kertaakaan, eikä lievä pahoinvointikaan jatkunut kuin pari viikkoa. Tällä hetkellä tajuan olevani raskaana ainoastaan suurentuneista rinnoista, järkyttävästä iltaturvotuksesta ja alavatsalla ajoittain tuntuvista nipistyksistä ja kiristyksen tunteista (kasvukipuja). Oireettomuudesta pitäisi kai iloita, mutta minä en ole kyllä vielä löytänyt tästä tilanteesta kovin suuria ilon aiheita.

Näiden raskauden jatkimiseen liittyvien kriisien lisäksi koin alussa myös toisenlaisen kriisin. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, enkä oikeastaan juurikaan edes välitä vauvoista. Vauvat eivät herätä minussa minkäänlaisia tunneryöppyjä, enkä ole koskaan hinkunut ystävien vauvoja syliini. Hiukan vanhemmat lapset ovatkin ihan eri asia, heistä pidän ja tuleva ammattinikin sisältää pääasiassa lasten kanssa työskentelyä. Odotan siis enemmänkin sitä aikaa, että lapsen kanssa voi touhuta kaikkea, en niinkään vauvavuotta. Näiden ajatusten takia olin positiivisen testin tehtyäni aika hämmentynyt. Välillä tuli mietittyä, että onko tässä nyt oikeasti mitään järkeä. Kannattaako minun todella ryhtyä kenenkään äidiksi? Tunteeni olivat siis aika sekavia, siitäkin huolimatta, että olimme mieheni kanssa keskustelleet lapsesta jo pitkään, eikä yrityskertakaan ollut ensimmäinen. Luulisi siis, että tällaiset jutut olisi tullut mietittyä jo aikoja sitten, mutta itselleni ne iskivät vasten kasvoja vasta positiivisen testin jälkeen. 

Keskenmenopelko on jonkin verran lievittynyt tuosta alusta ja erityisesti maanantain ultra auttoi siihen aika paljon. Vauvakuumetta en ole kokenut vieläkään, eikä kavereiden vauvojen syliin ottaminen kiinnosta edelleenkään. Vähitellen olen kuitenkin alkanut nähdä itseni mahdollisena äitinä, eikä vauvavuosikaan enää tunnu ajatuksena aivan niin järkyttävältä kuin aikaisemmin. Uskon, että vaikka muiden vauvat eivät herätä minussa suurempia tunteita, omaa lastani tulen rakastamaan siitäkin huolimatta. Jo sen vauvavuoden aikanakin.