Lapsettomuuden pelko

Jostain syystä olen pitkään ajatellut, että minun polkuni äidiksi tulee olemaan keskimääräistä hankalakulkuisempi ja pidempi. Pelko lapsettomuudesta on pitänyt minua otteessaan vuosikaudet. Välillä pelko on ollut kurkkua kuristava ja jopa kyyneleitä kirvoittava, välillä vain pieni hentoinen miete takaraivossa. Tällä hetkellä elelen taas toiveikkaampaa ajanjaksoa ja uskallan jopa toivoa, että me voisimme saada lapsen ihan luonnollisin menetelmin.

Todennäköisesti pelkoni taustalla on epämääräinen kuukautishistoriani, josta viime viikolla kirjoittelinkin. Etenkin kuukautisten poisjääminen silloin teininä on saanut mieleni kehittelemään pelottavia kauhuskenaarioita siitä, kuinka olen pilannut oman hormonitoimintani ja voin tulevaisuudessa syyttää lapsettomuudesta vain itseäni. Tiedän kyllä järjellä, että syytä tämän tasoiseen huoleen ei ole ja tuo hetkellinen kropan rääkkääminen tuskin sai aikaan peruuttamattomia vaurioita. Kyllähän huippu-urheilijatkin saavat lapsia, vaikka eläisivät vuosikausia ilman kuukautisia matalan rasvaprosentin ja kovan rasituksen vuoksi. Samoin monet, ketkä ovat taistelleet pitkään anoreksian kanssa. 
 
Lapsettomuudesta löytyy paljon tietoa. Tuoretta tutkimusdataa löytää, kun osaa etsiä ja nykyään blogien ja sosiaalisen median kautta on mahdollista lukea kokemuksia lapsettomuudesta. Uskon, että myös vertaistukea kaipaavat löytävät saman asian äärellä kamppailevia melko helposti. Silti tuntuu, että lapsettomuus on edelleen jollain tasolla tabu. Tai ehkä se on asiana vain niin arka ja henkilökohtainen, ettei siitä ole helppo puhua (ainakaan omilla kasvoilla) sen ollessa ajankohtainen. Usein kuulee kokemuksia lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista siinä vaiheessa, kun asian kokenut on saanut tarinalleen onnellisen lopun; siinä vaiheessa, kun syli ei ole enää tyhjä. 
 
Varmasti on paljon myös tarinoita, jotka eivät lopu yhtä onnellisesti. Sellainen tarina olisi minun pahin pelkoni. Nyt tuntuu, että jos se suurin unelma elämässä jäisi toteutumatta, veisi se kaikelta pohjan. En tiedä, kuinka sellaisen surun ja raastavan pettymyksen jälkeen saisi uudelleen otteen elämästä. Millä sen tyhjän sylin täyttäisi?
 
Huomaan, että ajatuksen juoksuni aiheen tiimoilta noudattaa lähes aina samaa kaavaa – lopulta päädyn pohtimaan pahinta mahdollista skenaariota ja ahdistun asian suuruudesta ja siitä, kuinka se vaikuttaa minuun. Joku voisi sanoa, että pessimisti ei pety, mutta kun minä olen pohjimmiltani optimisti. Edellä mainittu fraasi ei kuvaa lainkaan elämänasennettani, enkä oikeastaan minkään muun aiheen äärellä käy samanlaista pelon täyttämää negatiivissävytteistä keskustelua itseni kanssa. Yleensä näen asioissa ne positiiviset puolet ja pyrin keskittymään niihin. Ei ole minulle ominaista miettiä sitä worst case scenariota.
 
Ehkä pelkoni ja ahdistukseni voimakkuus johtuu siitä, että unelma lapsista ja omasta perheestä on vain niin suuri. Se ei ole oikeastaan vain unelma vaan pikemminkin ”tavoite” ja jopa selviö, joka on aina määrittänyt käsitystäni tulevasta ja siitä, mikä minut tulee tekemään onnelliseksi. Lapsien saaminen vain sattuu valitettavasti olemaan yksi niistä harvoista asioista, joihin ei itse voi juuri vaikuttaa. En voi laatia toimintasuunnitelmaa, jota vaihe vaiheelta noudattamalla pääsen tavoitteeseeni. Olisi pakko vain luottaa siihen, että asiat tulevat menemään, kuten toivon. Tilastojenkin valossa on hyvin hyvin todennäköistä, että meidän syli ei jää tyhjäksi. 
 
Mutta hei, jotta tässä tekstissä olisi edes jotain positiivista.. se kuukautispostauksessa mainitsemani alavatsakipuilu todella enteili kuukautisten starttaamista! Seuraavana päivänä alkoi vuoto ja voi pojat olin onnellinen! Voisin kuvitella, että moni kajauttaa yhtä kovan ilontäyteisen huudon vessasta plussatessaan. Mieheni oli sitä mieltä, että ei jäänyt naapurillekaan epäselväksi, että meidän taloudessa on jollain alkanut menkat.