Lapsettomuuden pelko

Jostain syystä olen pitkään ajatellut, että minun polkuni äidiksi tulee olemaan keskimääräistä hankalakulkuisempi ja pidempi. Pelko lapsettomuudesta on pitänyt minua otteessaan vuosikaudet. Välillä pelko on ollut kurkkua kuristava ja jopa kyyneleitä kirvoittava, välillä vain pieni hentoinen miete takaraivossa. Tällä hetkellä elelen taas toiveikkaampaa ajanjaksoa ja uskallan jopa toivoa, että me voisimme saada lapsen ihan luonnollisin menetelmin.

Todennäköisesti pelkoni taustalla on epämääräinen kuukautishistoriani, josta viime viikolla kirjoittelinkin. Etenkin kuukautisten poisjääminen silloin teininä on saanut mieleni kehittelemään pelottavia kauhuskenaarioita siitä, kuinka olen pilannut oman hormonitoimintani ja voin tulevaisuudessa syyttää lapsettomuudesta vain itseäni. Tiedän kyllä järjellä, että syytä tämän tasoiseen huoleen ei ole ja tuo hetkellinen kropan rääkkääminen tuskin sai aikaan peruuttamattomia vaurioita. Kyllähän huippu-urheilijatkin saavat lapsia, vaikka eläisivät vuosikausia ilman kuukautisia matalan rasvaprosentin ja kovan rasituksen vuoksi. Samoin monet, ketkä ovat taistelleet pitkään anoreksian kanssa. 
 
Lapsettomuudesta löytyy paljon tietoa. Tuoretta tutkimusdataa löytää, kun osaa etsiä ja nykyään blogien ja sosiaalisen median kautta on mahdollista lukea kokemuksia lapsettomuudesta. Uskon, että myös vertaistukea kaipaavat löytävät saman asian äärellä kamppailevia melko helposti. Silti tuntuu, että lapsettomuus on edelleen jollain tasolla tabu. Tai ehkä se on asiana vain niin arka ja henkilökohtainen, ettei siitä ole helppo puhua (ainakaan omilla kasvoilla) sen ollessa ajankohtainen. Usein kuulee kokemuksia lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista siinä vaiheessa, kun asian kokenut on saanut tarinalleen onnellisen lopun; siinä vaiheessa, kun syli ei ole enää tyhjä. 
 
Varmasti on paljon myös tarinoita, jotka eivät lopu yhtä onnellisesti. Sellainen tarina olisi minun pahin pelkoni. Nyt tuntuu, että jos se suurin unelma elämässä jäisi toteutumatta, veisi se kaikelta pohjan. En tiedä, kuinka sellaisen surun ja raastavan pettymyksen jälkeen saisi uudelleen otteen elämästä. Millä sen tyhjän sylin täyttäisi?
 
Huomaan, että ajatuksen juoksuni aiheen tiimoilta noudattaa lähes aina samaa kaavaa – lopulta päädyn pohtimaan pahinta mahdollista skenaariota ja ahdistun asian suuruudesta ja siitä, kuinka se vaikuttaa minuun. Joku voisi sanoa, että pessimisti ei pety, mutta kun minä olen pohjimmiltani optimisti. Edellä mainittu fraasi ei kuvaa lainkaan elämänasennettani, enkä oikeastaan minkään muun aiheen äärellä käy samanlaista pelon täyttämää negatiivissävytteistä keskustelua itseni kanssa. Yleensä näen asioissa ne positiiviset puolet ja pyrin keskittymään niihin. Ei ole minulle ominaista miettiä sitä worst case scenariota.
 
Ehkä pelkoni ja ahdistukseni voimakkuus johtuu siitä, että unelma lapsista ja omasta perheestä on vain niin suuri. Se ei ole oikeastaan vain unelma vaan pikemminkin ”tavoite” ja jopa selviö, joka on aina määrittänyt käsitystäni tulevasta ja siitä, mikä minut tulee tekemään onnelliseksi. Lapsien saaminen vain sattuu valitettavasti olemaan yksi niistä harvoista asioista, joihin ei itse voi juuri vaikuttaa. En voi laatia toimintasuunnitelmaa, jota vaihe vaiheelta noudattamalla pääsen tavoitteeseeni. Olisi pakko vain luottaa siihen, että asiat tulevat menemään, kuten toivon. Tilastojenkin valossa on hyvin hyvin todennäköistä, että meidän syli ei jää tyhjäksi. 
 
Mutta hei, jotta tässä tekstissä olisi edes jotain positiivista.. se kuukautispostauksessa mainitsemani alavatsakipuilu todella enteili kuukautisten starttaamista! Seuraavana päivänä alkoi vuoto ja voi pojat olin onnellinen! Voisin kuvitella, että moni kajauttaa yhtä kovan ilontäyteisen huudon vessasta plussatessaan. Mieheni oli sitä mieltä, että ei jäänyt naapurillekaan epäselväksi, että meidän taloudessa on jollain alkanut menkat. 

perhe raskaus-ja-synnytys

Minä äitinä – haavekuvia

Vauvakuumeilun lomassa olen käynyt pientä ajatusleikkiä siitä, millainen äiti minä olisin. Naiivia? Ehkä! Voi olla, että todellisuus on sitten aikanaan jotain ihan muuta ja arki lyö vasten kasvoja, mutta entäs sitten. Tuskin tällaisesta pohdinnasta haittaakaan on – itse asiassa uskon, että lähes jokainen lasta odottava perhe käy keskustelua aiheen tiimoilta. Seuraavia asioita itse arvostan ja pidän tärkeinä. Tässä vaiheessa ajattelen niitä oman äitiydeni suuntaviivoina. 

1. Läsnäolo ja lämpö. Haluan vauva-ajasta lähtien panostaa siihen, että vuorovaikutukseni lapsen kanssa olisi mahdollisimman hyvää. Haluan oppia lukemaan vauvani viestejä, haluan pystyä vastaamaan mahdollisimman hyvin hänen tarpeisiinsa. Kun olen lapseni kanssa, älylaitteet saavat lentää kauimpaan nurkkaan! Myöhemmin, kun kommunikointi helpottuu lapsen puheen kehityksen myötä, aion edelleen antaa aikaa ja kuunnella herkällä korvalla. Minulla tulee olemaan aikaa keskusteluille. Sylini on aina auki. Kerron, kuinka paljon rakastan. Puhun tunteistani muutenkin ja opetan myös lastani tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. Lohdutan. Olen turvallinen äiti. Meillä kotona on lämmin tunneilmapiiri.
 
2. Rajat. Nehän ovat rakkautta. Haluan olla johdonmukainen, rajat asettava ja niissä pysyvä äiti. Lapsentahtisuus on minusta hieno juttu pikkuvauva-aikana, mutta viimeistään taaperoiästä eteenpäin liputan kyllä jonkun aivan muun puolesta. Vanhempi on se joka määrää ja päättää, lapsella ei ole oikeastaan valmiuksiakaan siihen. Rajat ovat lapsen parhaaksi, niiden asettamatta jättäminen tai lapsen tahtoon taipuminen aina silloin ja tällöin, on karhunpalvelus pikkuihmiselle. Rajojen avulla lapsi oppii, mikä on sallittua ja mikä ei. Ilman rajoja lapsi ei opi ottamaan huomioon muiden tarpeita. Rajojen asettaminen tukee lapsen itsesäätelyjärjestelmää, itsehillintää. Ennen kaikkea lapsella on rauha kasvaa ja kehittyä, kun vanhempi asettaa kehitystasoon nähden sopivat rajat. Minulla itselläni on ollut lapsena melko tiukat rajat ja olen siitä kiitollinen!
 
3. Itsestään huolehtiminen. Hyvinvoiva äiti, sellainen ajattelin olla. Terve itsekkyys ja omien tarpeiden tunnistaminen on mielestäni äärettömän tärkeää kaikissa elämänvaiheissa. Äitiys ravisuttaa tätä asetelmaa ja ajattelua kuitenkin aika lailla. Enää et itse ole se oman elämäsi tärkein tyyppi, koska sen roolin ottaa se pieni ihminen, kenen eteen olisit valmis tekemään mitä vain. Äitinä sitä automaattisesti laittaa lapsen hyvinvoinnin omansa edelle, mutta pitkässä juoksussa oman hyvinvoinnin laiminlyönnistä aiheutuu haittaa koko perheelle, myös lapselle. Jos itsensä ”uhraa” äitiydelle, jäljelle jää väsynyt, katkera ja voimaton äidin irvikuva. Okei, ehkä aika raa’asti sanottu, mutta ääritilanteessa tähän voidaan päätyä.
 
Ajankäyttöön äitiys varmasti vaikuttaa todella paljon ja jatkossa en minäkään voi lähteä esimerkikiksi salille tai nähdä ystäviä juuri silloin, kun siltä sattuu tuntumaan. Tahdon kuitenkin pitää huolta itselle tärkeistä ihmissuhteista, haluan liikkua ja tiedän tarvitsevani välillä myös omaa aikaa. Aionkin siis muistaa, että lapsella on kaksi yhdenvertaista vanhempaa, joiden molempien vastuulla pikkuinen on. Isä saa siis alusta asti opetella hoitamaan pientä ja pärjäämään hänen kanssaan kahdestaan. Aion myös hyödyntää tukiverkostojani ja ottaa apua vastaan. Jos väsyn, avaan suuni ja pyydän tarvittaessa ulkopuolistakin apua.
 
Ymmärrän, ettei vanhemmuutta voi suorittaa eikä omaa äitiyttään kannata liiaksi suunnitella. Ja on tietysti asioita, joita ei noin vain päätetä ja toteuteta. Esimerkiksi omaa persoonaansa, saati temperamenttiaan ei voi tietoisesti muokata toisenlaiseksi. Tähän voisin sujuvasti jatkaa äitiyden kiemuroista, mitkä ehkä etukäteen hieman jännittävät ja asioista, joiden äärellä tulen varmasti painiskelemaan tuonnempana. Mennään niihin kuitenkin myöhemmin!
 
Olisi kiva kuulla herättikö nämä minun pohdinnat mitään ajatuksia. Muut kuumeilijat tai raskaana olevat; oletteko miettineet etukäteen millaisia vanhempia haluatte olla? Entäs äidit; täsmäsivätkö teidän etukäteispohdinnat millään tapaa todellisuuden kanssa?

perhe raskaus-ja-synnytys vanhemmuus