Tylsyys tappaa.
Nyky-yhteiskunnan ongelma vähänkin älykkäämmille yksilöille on helposti korjattavissa paperilla, mutta todellisuudessa helvetin hankala toteuttaa. Itse voin sanoa, että aivot käyvät lähes 24/7 ylikierroksilla etsien uutta virikettä ja ärsykettä. Mielihyvää ja nautintoa. Dopamiini ja adrenaliiniryöppyjä. Jotain millä saisi pään sekaisin. Huumeisiin en koske. Koen ne alemman luokan ongelmaksi johon en itse halua puuttua. Varmasti helppo ja hauska tapa saada nuppi sekaisin, mutta uskon saavani kiksejä joskus jostain muustakin. Tällä hetkellä olen umpikujassa. Kuja loppuu siis tekemisen puutteeseen. Kahdeksan päivän työputken jälkeen tuntuu ihanalta ajatukselta vaan olla. Vittu kun en vaan osaa olla. Puoli tuntia jaksan jotain touhuta ja sitten pitää jo keksiä jotain muuta. Joku jooga olis varmaan ihan vitun hyvä idea, mutta kirjottelen tähän hätään tuntemuksia tähän. Päivän aikana voi tulla noin 50 jes vittu kaikki on hyvin fiilistä, joita seuraa 50 mitä vittua mä teen täällä fiilistä. En koe tätä masennukseksi. Olen ollut masentunut. Tämä on harmaata aluetta ennen masennuksen puhkeamista. Jos en nyt keksi jotain vitun mielenkiintoista tai kehittävää, alkaa primitiivinen ”lähe vittuun täältä” -vaisto taas kolkuttamaan.
En halua sitä. Vihaan sitä tunnetta. Minulla on lähimmäisiä ja perhettä, joskaan ei kovin paljoa. Tiedän että he välittävät, joten en voisi koskaan tehdä sitä heille. Olen sortunut käyttämään nikotiinituotteita, mutta en koe sitä kovinkaan pahaksi asiaksi. Saan hetkellisen mielihyvän jolla selviän paskemmista oloista. Nikotiinilla on tosin tapana piristää ja aktivoida aivolohkoja, joten ei varmaan se fiksuin tapa. Voisin ryypätä, mutta dokaaminen on perseestä. En ole juonut 8 vuoteen. Lähipiirissä on liikaa alkoholiin sortuneita. Mikä mä toisaalta olen tuomitsemaan, nupin hekin haluavat sekaisin että pääsevät hetkeksi tästä arjen tuskasta eroon.
Arki. Vittu arki. Se voisi olla jotain aivan muuta. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa sitä mitä tekevät ja nauttien työstään täysin henkäyksin. Tai siis… Valehtelevatko he? Sosiaalisessa mediassa on helvetin helppo näyttää onnelisuutta ja iloa. Kuka sitä arkipaskaa jaksaa katella, kun on tarpeeksi vaikeaa itselläkin. Pitäs vielä toistenkin murheita katella. Vai olisiko se hyvä asia, tiedostaa että muillakin menee yhtä huonosti tai huonommin? Saisiko muiden epäonnesta onnea itselleen? Kuinka moni saa muiden ilosta onnea itselleen?
Meitä aktivoidaan kokoajan kaikilla vitun mainoksilla ja ihanteilla. Jossain vaiheessa pää sanoo stoppivitunnoppi ja nyt riittää toi ruusupensaissa tanssiminen. Niissä ruusupensaissa on vitusti piikkejä. Ei kukaan ota niistä sääristä kuvaa, jotka on ruusujen verille repimät. Kuvien punaisuus tulee kauniisti meikatuista huulista ja ruusunnupuista. Ruusu on tähän muuten helvetin hyvä vertauskuva. Kaunis päältä. Tuskainen varresta.
Tämän postauksen sponsorina toimii ällöidealistinen somesta napattu kuva. En mä pysyis tossa kylpyammeessa 5min kauempaa ennenku alkais vituttaa.