Ahdistus. Vai väsymys? Miten elämästäni tuli tällaista?

Mikä niistä aamuista se oli?

 

Kello oli ehkä puoli seitsemän ja olin junassa, havahduin. Onko aamu vai ilta? Kumpaan suuntaan olen menossa? Töihin vai kotiin? Ulkona oli pilkkopimeää. Sydäntä viilsi. Teki mieli itkeä. Olin niin väsynyt.

 

Vai oliko se se kerta, kun tuijotin jonnekin, ehkä junan ikkunan takana vilistävää maisemaa: siellä oli joku pellolla koiran kanssa. Koira juoksi lumessa pallon perässä, aurinko pyyhki pöllyävän hangen pintaa. Sen tassut tuskin koskettivat maata, se puoliksi lensi, pelkästä ilostaan.

 

Kolmen sekunnin ohikiitävä vilahdus: Koiran ilo, hulmuava pakkashanki. Ikkunan takana oli se, mitä minulla ei ollut: ilo, vapaus.

 

Joku niistä aamuista se oli.  

 

Olen lopussa. Olen turta. Olen rikki. Olen lukenut elämän käyttöohjeita ehkä väärin päin tai sitten minun kappaleeni oli kirjoitettu kirkkolatinaksi ja siksi ymmärsin jotain oleellista väärin.

 

 

 

Jos, nipistän, se sattuu. Jos laitan silmät kiinni, kuulen sydämen lyönnit ja veren kohinan. Siis olen olemassa, mutta miten? Olen yhdessä pitkässä putkessa, joka vie töistä kotiin, kodista töihin. Kalenteria katsomalla osaan sanoa missä olen puolen vuoden päästä tähän aikaan, kun sanot kellonajan. Junassa, asemalla, toimistolla, päiväkodilla, ajamassa jotain harkkoihin, unelmoimassa unesta.

 

Kaikesta, mitä teen, määräävät muut. Kalenteri määrää, työt määräävät, lasten tarpeet määräävät, pankkilaina määrää. Olen sukkula, koko ajan liikkeessä jonnekin, minne minut on sillä kertaa ohjelmoitu. Kuun lopussa venytän kassaa, että ruoka riittää, että musiikkiopiston lasku ei mene liikaa yli. Huokaisen ja toivon, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan. Semmoistako elämä on?

 

Semmoistako se elämä. Lyhyt elämä. Ainut elämä.

(Mun elämä!)

 

Montako tuntia olen katsonut junan ikkunasta ulos? (Tai luoja paratkoon, pahinta aivokuolemaa aiheuttaa randomnettisurffailu, josta olen yrittänyt päästä eroon – mieluummin maisema!) En halua, että elämäni on jossain ikkunan takana, vaan tässä, minussa.

 

Mutta liikkumatilaa on aika vähän. Aivot suhisevat, kun joku kysyy, että mistä sinä pidät elämässäsi (okei, kukaan ei kysy tuollaisia – mutta minä kysyn, itseltäni ja aivot ne vaan suhisevat: onko minulla omia tärkeitä asioita? Oli joskus, kasapäin, mutta missä ne ovat nyt?).

 

Tämä blogi on yritys saada jotain takaisin. Löytää tilaa edes hengittää hetki syvempään. Katsoa sivuille, nähdä muutakin kuin vilahdus elämästä.