Olen oikeastaan tiennyt melkein koronteenin alusta asti, että minun kannattaisi pyöräillä keskustaan, vaikka vain ostamaan pullo vichyä kaupasta ja istumaan hetkeksi Tuomiokirkon portailla. Maiseman vaihtaminen piristäisi, ja tuntisi olevansa ihmisten ilmoilla.

En kuitenkaan saanut tätä tehtyä niin kauan, kuin olisi pitänyt vain saada lähdettyä omin päin.
Viime viikolla päätin, että pääni ei enää kestä tätä sosiaalisuusvajetta – en pysy käynnissä sillä, että käyn kerran viikossa kävelyllä jonkun lähellä asuvan kanssa. Päätin alkaa tavata ihmisiä ulkosalla, paikoissa joihin pääsen pyörällä.

Olen nyt käynyt pyörällä Tervasaaressa, Töölönlahdella, Kalliossa ja keskustassa (oli hauskaa jättää pyörä yliopistolle ja käydä viereisessä kaupassa, ne maisemat olivat niin osa arkea maaliskuuhun asti). Ja nyt ihmettelen, miksi olen suhtautunut pyöräilyyn niin nihkeästi viime vuodet.

Yhtäkkiä muistan ne ajat, kun pyöräily oli jokapäiväistä elämää: niin oli pääasiassa silloin, kun olin aamiaistarjoilijana hotelleissa, joihin oli sopiva pyöräilymatka. Myöhemmin työpaikat ovat olleet liian hankalan matkan päässä.

Paitsi nyt. Nyt pääsisin kätevästi yliopistolle pyörällä – kuten olisin päässyt viimeisimpään työpaikkaanikin – mutta en jotenkin ole saanut hommaa uudelleen käyntiin. Metrolla on ollut niin helppo mennä, ettei ole vain tullut lähdettyä pyörällä.

Toivon, että tämä koronteenin avaama uusi pyöräilyaikakausi jatkuu. Että kun yliopisto joskus taas aukeaa ja lähityöt alkavat, en laiskistu vaan jatkan luontevasti tätä uudelleen löydettyä piristävää tapaa.

Nyt jokaiseen pyöräreissuuni liittyy siis ystävän tapaaminen. Laitan pyörän parkkiin ja kävelen kaverin kanssa parista kilsasta pidempään lenkkiin. Eilisen tapaamisen päätteeksi menin siihen samaan kauppaan, josta aina hain luentoeväitä, ja valitin ystävälle: ”Mä vaelsin tästä joka päivä tympääntyneenä ja AAARGHH EN TAJUNNUT KUINKA ONNELLINEN OLIN!”

So it goes. 😀