Ensimmäiset 12 päivää

Ensimmäinen viikko oli epätodellinen. 

11.3. Korona julistettiin pandemiaksi. Tajusin, että minun ja lapsen, joilla molemmilla oli lievä flunssa, olisi jäätävä seuraavana päivänä kotiin. 

12.3. Hallitus antoi ensimmäisen ohjeistuksensa: yli 500 hengen tapahtumat peruttaisiin jne. Minä istuin koneella ja seurasin uutisia, kun lapsi leikki olkkarissa onnellisena vapaapäivästä.

 

Sitten oltiin kotona. Vaihdoin lakanat. Tein auringonkukansiemenlevitettä. Meditoin ja joogasin, kerrankin ehti. 

Ilmoitettiin, että maa menee poikkeustilaan ja valmiuslaki otetaan käyttöön. Alettiin pikku hiljaa tajuta mitä tämä on. Ajateltiin vielä hetken ajan, että voidaan silti lähteä lomalle Lappiin. 

Ei lähdetty. 

 

Olen ollut nyt kotona 12 päivää. Olen käynyt kaupassa, kävelyllä, apteekissa ja hammaslääkärissä, johon oli aiemmin varattu aika valmiina. Olen ajatellut, että tämähän on mielenkiintoinen kokemus; että tässä ehtii tuntea tunteensa ja ajatella ajatuksensa; että tällainen pysähtyminen tekee ihmiselle hyvää.

Ja sitten olen itkenyt, ahdistunut, pelännyt ja masentunut.

Olen tajunnut, etten voi vain olla, vaan minun on aktiivisesti otettava yhteyttä ystäviin ja pyydettävä videopuheluseuraa, ettei ekstrovertinpääni räjähdä tähän tasaiseen puolison ja lapsen kanssa kotona olemiseen. 

Olen ollut kotona 12 päivää, ja edessä on paljon pidempään, paljon tiukempaa kotona oloa.

 

Ja nyt sitten… vain olen, teen ruokaa, etäopiskelen, katson telkkaa – ja pidän huolen että puhun kavereiden kanssa ettei pääni räjähdä. 

Tämä on nyt se. Poikkeustila. Let’s live thru it.