Ekassa postauksessani kerroin, että ekan eristysviikon aikana tein siemenlevitettä ja vaihdoin lakanat.

No, jossakin vaiheessa yleinen meininki vaihtui tuosta ”jee, on aikaa tehdä tätäkin!” siihen, että istuin tuijottaen tietokoneen ruutua, tekemättä mitään.

Paikallaan oleminen lamaannuttaa, ainakin minua. Iskee helposti kaiken yli vyöryvä harmaus, jossa ei saa oikein mitään tehtyä, vaikka tekemistä periaatteessa olisi: lukea artikkelia yhdelle kurssille ja kirjoittaa kommenttia toiselle. Kun on koko päivä aikaa vain istua kotona ja nämä näpyttelyhommat voi tehdä missä kohtaa vain, vajoaa helposti syöveriin, josta käsin niitä ei saa tehtyä enää lainkaan.

Nyt olisi kiva laittaa kappale tyyliin ”Mutta ei hätää! Minulla on varma keino, miten pääset syöveristä ylös ja taas liikkeelle hommiesi kanssa, vaikka et pääsekään liikkeelle kotoasi!”

Ei minulla ole.

Osaan vain sanoa, että tästä lamaantumisesta ei kannata syyttää itseään liikaa. Tilanne on tosi kummallinen, ei siis ihme, että yhtenä päivänä energiaa riittää ja toisena vain tuijottaa eteensä eikä saa pienintäkään asiaa hoidettua.

Tästä päästään kuitenkin kolmanteen selviytymiskeinooni: tunteiden hyväksymiseen.

Kaikkien tunteiden hyväksymiseen.

Olen tyyppi, joka tosi mielellään tuntisi vain kivoja, helppoja ja vähintäänkin mielenkiintoisia tunteita. En yhtään tykkää sellaisista vieraista kuin suru, ahdistus, pelko, masennus ja voimattomuus kaiken edessä. Onneksi olen kuitenkin harjoitellut näidenkin kanssa toimeen tulemista viime vuodet, sillä nykytilanteessa niitä ei pääse mihinkään pakoon. Jos mielii kävellä eristyksen toisesta päästä joskus määrittelemättömänä ajankohtana ulos edes jokseenkin järjissään, täytyy yrittää elää myös eristysajan tunteiden kanssa.

Väitän, että tunteiden tunteminen läpi tuo mukanaan sen, että sitten kun ne on lusittu, on helpompi olla läsnä myös kaikelle hyvälle. Kun on suostunut itkemään koronapelot ja antamaan itselleen luvan olla myös masentunut, auringonpaiste ja pienenkin asian aikaan saaminen tuntuvat oikeasti erityisiltä.

Ei se helppoa ole, sitä en väitä. Mutta keino se on tämäkin.