Viime aikoina pää on ollut täynnä ajatuksia, sikin sokin ja vihkot täynnä turhia tekstejä siitä kuinka minä minä minä ajattelen. En osaa ajatella enää.

Viime vuonna innostuin tyttövoimasta.

Ehkä siksi, että kaikki lempibloggarini ovat vahvoja naisia, feministejä, joita ihailen. Ehkä siksi, että olen ollut kiltti tyttö (hyvä asia) ja tuhma tyttö (huono asia), ja kympin tyttö ja ujo tyttö ja kuules tyttö. Ehkä siksi, että ihailemani naiset ovat sellaisia, joiden rohkaisemana olen uskaltanut ja edelleen uskallan.

Olen sellainen aloittelija, en vielä tiedä tarpeeksi ollakseni keskusteluissa se sanavalmis tyyppi. Olen se tyyppi, joka keksii parhaat argumentit seuraavana päivänä ja käy raivokkaan keskustelun loppuun voitokkaasti mielessään.

Muutamat asiat minua mietityttävät.

Kun en ole sellainen kova ämmä. Olen herkkä ja mushy ja rakastunut.

Tasapainoilu, se että olen vahva nainen ja minä itse, on helvetin hankalaa.

Olen myös hankala nainen.

Tiedän miksi feminismiä tarvitaan. Silti pidän räpistä, pepuista ja sheivatuista sääristä.

Joten välillä ärsyttää, että pidän niistä asioista joista pidän.

Tänään mua ärsyttää oikeastaan kaikki. Ärsyttää olla nainen. Helvetin vaikeaa. Haluaisin taistella ja olla se herkkävahva nainen. Kyllästyttää.

Oikeastaan melkein kaduttaa, että löysin ne blogit ja innostuin. Nyt joka ikinen kuules tyttö tarttuu korviini ja kiukuttaa.

Ja sitten vielä se, että olenhan aika tyttö.

No eipäs kaduta.

Kiitos bloggarit ja Zoeey ja kaikki washy washyt.

Aloitin tankotanssin. Olen aika paska, mutta mulla on vahva kutina, että siellä minä, selluliitit ja herkkä ja vahva tyttö vielä löydetään se yhteinen buugi.