*

Viimeksi musta on tuntunut näin hyvältä, ihan kokonaisesti onnelliselta sinä syksynä, jona muutin Helsinkiin.

Olin vasta eronnut pojasta, jota luulin kaksi vuotta rakastavani.

Asuin Vallilassa tuntemattomien tyttöjen kanssa.

Ostin kahdellasadallaneljälläkymmenellä eurolla pieneen huoneeseeni Marimekon Muija-verhot.

Olin usein humalassa: silloin tunsin parhaiten maailman sykkeen. Tulin yöllä juhlista ja pysähdyin katsomaan taivasta ja hengittämään, koska ensimmäistä kertaa se oli helppoa. Seisoin urheilukentän keskellä, katselin pilviä ja kaupungin tummaa taivasta, kuuntelin itseäni ja sitä virtaa johon tunsin kuuluvani. Löysin ystäviä, joiden kanssa oli helppoa: juoda vergiä, puhua rakkaudesta, unelmista, laivoista.

Ja olin niin saatanan hämmentynyt siitä, että yksin mulla voi olla näin hyvä olla. Välillä menettää itsensä, enää en haluaisi. Vaikka kai se on väistämätöntä, ihminen seikkailee sinne ja tänne ja välillä siinä tohistessa sattuu. Tunsin olevani maailman vahvin tyttö.

Tänä syksynä kaikki on tuntunut yhtälailla ihan sataprosenttisesti oikealta. Minulla on oma paikkani, ja oman elämän ohjakset. Kuuntelen musiikkia metron liukuportaissa ja tunnelista tuleva tuuli tuntuu koko maailmalta. Se puhaltaa läpi, olen vain pieni, maailma hengittää. Minä hengitän. Se on helppoa, kaikki on. Minulla on maailman tärkein ihminen, tasavertainen ja maailman paras.

Olen miettinyt sitä miten ihminen kasvaa. Koko ajan. Tänään huomasin samaan aikaan lukevani kirjaa, ajattelevani tätä asiaa, kuuntelevani televisiota ja naapurin imuria. Mihin kaikkeen nämä aivot pystyvätkään: luulen, että onnellisuuteen, tasapainoon.