uskallanko yrittää?

Tänä kesänä olen tajunnut, että ehkä minustakin tulee aikuinen.

Nuoruus ei ole pelkästään kesäyö ja haparoiva elämänhalu, lämmin siideri ja niin avoin rakkaus, ettei sellaisia tule kuin yksi. Ei pelkästään sydänsuru, joka repii ihmisen palasiksi ja pakottaa kokoamaan nuoret hauraat raajat uudelleen. Ei pelkästään tässäjavitunnyt ja hälläväliä maailmankaikkeus.

Se on nimittäin myös muistaa eilisen tyhmyys ja naiivius joka päivä. Kasvaa, joka päivä, nauraa vanhalle minälle, pelätä saatanasti ettei laskuhumalassa saa henkeä, säikähtää, kun ensi kertaa vuoristoradassa pelkää, en haluakaan juoda kaljaa tänään, mitäs siihen sanotte. Tajuta, että tahdon vastuuta, tahdon tavoitteita, tahdon vittu tehdä omat taisteluni itse. En tahdo enää aina vain unohtaa ja kierrellä, tahdon yrittää. Että viimeinkin tunnistaa edes yhden pauhaavan tunteen, ei anna sen vain vyöryä yli ja lakaista alleen.

Aamulla kävelen metroon ja tuntuu, että mulla on niin paljon rakkautta annettavana, että se valuu sormista maahan, istuttaa minut tähän hetkeen ja kaupunkiin. Tarttuu liukuportaiden kaiteeseen, saa sormenpäät sykkimään ja peittää alleen ne ajatukset, joihin ennen hukuin. Niin paljon rakkautta, että pakahdun itsekin, en saa kaikkea ulos, koska en halua hukuttaa.

On niin paljon annettavaa. Kuuluu olla nöyrä, ei saa pitää möykkää itsestään. Mutta onko väärin yrittää? Ottaa elämä seikkailuna, vaikka ei olisikaan saatanan vahva ja saatanan täydellinen? Voiko tämä edes ihan mönkään mennä? Voi a) joutua vankilaan tai b) kuolla. Voi tapahtua hirveitä, mutta myös voi jäädä kotiin suremaan. Kuinka paljon pettymyksiä pitää kestää? Entä jos ei kestä? Kuinka paljon saa vaatia? Itseltään, muilta, kuinka voi onnistua olemaan realisti, ei pelkkä neiti jäätelöä ja heppakirjoja?

Mulla on tarrakirja. Ja tämmöinen aika uusi koti. Olen 20 vuotta. Mulla on myös paljon ajatuksia, ja muutama haave, joita ei vielä saa sanoa ääneen.