koko talven helsinki on mustanharmaa

Fok_it 18.2.2014 (Helsingin Sanomat): ”Joku päivä vielä mä muutan helvettiin täältä. Oikeesti. Mitä hittoa mä täällä teen?”

Aleksandriassa haisee eineslihapulla, ulkona sataa märkiä rättejä likaiseen tukkaan, on läskipäivä ja on rumapäivä, Scandinavian Music Groupin uusi levy on paska ja rahat ei riitä edes jäätelöön tai kaljaan, vaikka vain ne kaksi asiaa voisivat minut tänään pelastaa. Luentosalissa joku pätee, ruokana aina samoja soijapötkylöitä tomaattikastikkeessa.

Minun paras kaverini pakkasi kotinsa ja muutti Pasilan bunkkerista Barcelonaan. Kaikki muut tekevät hienoja asioita, minulla on tänään viimeiset puhtaat ja ehjät sukkahousut. Mutta muualla on asiat paremmin! Barcelonassakin on kuulemma ainakin aurinko, halvempaa kaljaa ja sushia, ja voi surffata jos osaa. Tai hei muutetaanko rakas Kaliforniaan! Täällä saa vaan Kurvissa turpaan ja kalliita laskiaispullia.

Toiset lähtee kasvamaan, toiset jää. Tärkeintä on kai se, ettei lähde mennäkseen karkuun, tai jää ollakseen piilossa. Hyväksyminen ei olekaan sama asia kuin tyytyminen.

Kun Samuli Putro laulaa Berliiniin muuttamisesta, hän laulaa myös siitä, että kotimaa on pysyvä tunne. Jos se tunne on tuska, ei kannata juosta.

Tänä keväänä minun taisteluni on tässä. Se ei ole helvetti, eikä helvettiin-täältä ole taivas. Vaikka talvi onkin ollut musta ja harmaa, ei maailma ehkä ole. Aikuinen tavoittelee mitä haluaa, kohtaa sen mitä universumi antaa ja kestää eineslihapullat ja muutot. Välillä ahdistaa, mutta pitää kai ottaa vain haaste vastaan: jos vaikka oppisi nauttimaan ahertamisesta.

Aikuinen myös nauttii elämästä, ainakin minun aikuiseni. Jätskistä ja punaviinistä, ensimmäisistä kevätaurinkoisista päivistä Helsingissä ja siitä tunteesta, kun esseen palauttaa.