to do: follow your dreams

En tiedä miksi joskus kaikki inspiraatio katoaa.

Kuluu kuukausia, enkä tajua nauttia niistä asioista, jotka ovat kaikista yksinkertaisimpia. Joista on helppoa tulla onnelliseksi.

Tämä alkuvuosi on ollut aika raskas välillä ja olen muistanut taas pienet asiat.

Omassa kodissa herääminen, oppiminen, inspiroivat työpaikat, joita en saa, mutta jotka ovat sentään olemassa. Kotikatu iltahämärässä näyttää kauniilta, vaikka sataa vettä ja väsyttää.
Aamuaurinko Merihaassa, kun pyöräilen töihin.

Mulla ei ole suurta unelmaa, jota jahtaan. Haluan matkustaa moneen paikkaan, enkä asumaankin, työn, josta nautin, kauniin kodin, perheen, lämpimiä kesäpäiviä rakkaiden kanssa ja onnistumisen tunteita matkan varrelle.
Tasapainon itseni kanssa.

Mutta en jahtaa mitään tiettyä, kai. Olenko päämäärätön? Entä jos ei ole suurta ja palavaa intohimoa yhtään mihinkään? Sellainen ihminen on tässä yhteiskunnassa helposti vähän tuuliajolla, kaikilla täytyisi olla elämän kymmenvuotissuunnitelma ja tavoitteet kirjattuna päivämäärineen ylös.

Ajattelin toteuttaa näitä unelmiani pala kerrallaan.
Jos en toteuta, mitä luultavammin olen siinä hetkessä onnellinen, enkä etsi enempää.
Tai sitten olen kadoksissa tai rahaton tai ihan vaan kurja.

 

11349114_10153249404363168_1657164849_n_0.jpg

 

Välillä kummeksuttaa tämä minäminäminä-maailma.

 

11350219_10153249403118168_99530326_n_0.jpg

Jos laskisin kaikki ne tunnit viikosta, jotka käytän itseni murehtimiseen, urheiluun ulkonäön vuoksi, ajatteluun, tasapainoiluun, nautiskeluun ja kaikenlaiseen ”itseni kehittämiseen” ja oman yksityisen onnellisuuteni kasvattamiseen, niitä tunteja olisi aika paljon. Ajatusleikkinä: jos kaikki käyttäisivät edes osan niistä tunneistaan yhteiseen hyvään, ei olisi varmaankaan niin paljoa suuria ja pirullisia ongelmia.

Toisaalta tasapainottomien ja onnettomien yksilöiden yhteiskunta olisi varmaan aika kämänen sekin.

 

kuva 1.

suhteet oma-elama hopsoa ajattelin-tanaan

nuori tyttö iso tyttö aikuinen tyttö

 

Asiat ovat joskus minulle hyvin vaikeita.

Kai se on normaalia, kun on kaksikymmentäkaksi, ei osaa vielä ulkoa sitä sykliä jolla elämä yleensä tamppaa eteenpäin.

Välillä esimerkiksi unohdan, että on myös kuoppia ja kaatumisia.

Jos niitä ei hetkeen ole, saattaa elämästä tehdä itselleen vaikeampaa. Sängystä nouseminen on vaikeaa ja koulutehtävät ja työt. Sitten taas tapahtuu jotakin surullista tai kamalaa ja kurjaa, ja arki onkin helppoa: suhteutettuna esimerkiksi kuolemiseen tai oksennustautiin. Toisaalta onnelliset sattumatkin kerääntyvät usein sykliksi, ja silloin siitäkin hullaantuu, ehkä turtuu tuuriinsa.

Se on minulle vielä mysteeri, miksi joskus olen surullinen. Olen oppinut antamaan melankolialle periksi: surullisena katson elokuvia, viivyttelen asioiden hoitamista, valittelen. Tällä viikolla tapahtui hienoja asioita, silti jäin viikonloppuna kotiin katsomaan huonoja sarjoja ja miettimään mitä lukisin seuraavaksi, sitten kun jaksaisin lukea.

Olisin halunnut sitruspuun, mutta kukaan ei usko että saisin sen elämään. Kotona on niin pimeää ja sitrus tykkää viidakko-olosuhteista.

Ostin sen sijaan basilikan ja rosmariinin, basilika lörpähti jo ensimmäisessä aamuauringossa.

Tämä kevätkin on aika pimeä. Aurinko kurkistaa vain välillä.

 

 

11225497_10153227208928168_249935646_n.jpg

11245309_10153227208853168_969761133_n.jpg

11040789_10153088858363168_1220426356_n.jpg

 

Aikuisuuden merkkejä:

Linnanmäellä tuli paha olo ja kuolemanpelko

ikkunalaudalla yrttejä

siideri ei maistu samalle.

 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan