Pienenä rakastin hieno rouva-leikkiä, jota naapurin tyttöjen kanssa leikimmekin usein. Piti olla hienot mekot, käsilaukut ja korut.

Kyläilin eilen lapsuuden aikaisen ystäväni luona. Siellä ollessani 3-vuotias kummityttöni kävi pukemassa juhlamekon, glitter-korkkarit, sekä minulta lainaamansa korut päällensä, ja pyörähteli prinsessa elokuvan musiikin tahtiin. Jäin miettimään, että minkäslainen se oikea ”hieno rouva nainen” näin aikuisena onkaan.

”Hieno nainen” sanoilla en tarkoita nokka pystyssä kulkevaa, kaikkia arvostelevaa, itseään täynnä olevaa naista. Enemmänkin nuo ominaisuudet kuvaavat wannabe-hienoa naista. Tarkoitan, että joissakin ihmisissä on sisäsyntyistä tyyliä ja hienostuneisuutta. ”Hieno nainen” ottaa tilansa ja paikkansa tekemättä numeroa olemuksestaan. Hänessä on karismaa, jota ei mistään kaupasta voi ostaa. ”Hieno nainen” ei pröystäile vaatteillaan eikä tavaroillaan. Ei hänen tarvitse. Hän ei ole huomionkipeä akka, joka puhuu ja räkättää isolla äänellä saadakseen vain huomiota. ”Hieno nainen” uskaltaa sanoa mielipiteensä, mutta omaa suodattimen suussaan. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Hänellä on käytöstavat, ja hän on ystävällinen. ”Hieno nainen” ei ole koskaan pahansuopa eikä ilkeä. Kyllä tämän päivän ”hieno nainen” likaa myös tarvittaessa kätensä. Hän myös juo, polttaa, ja kiroilee joskus liikaa. En siis tarkoita sanoilla ”hieno nainen” mitään seinäruusua, enkä aina niin korrektia tiukkapipoista naista.

Mitä sitten ulkonäköön tulee niin ”hieno nainen” on huoliteltu, tyylikäs oman persoonallisen tyylinsä ylpeästi kantava nainen. Vaatteen merkillä ei ole väliä, eikä sointuuko kaikki värit täydellisesti yhteen, vaan ”hieno nainen” määrittelee itse, mikä on tyylikästä.

Haluaisin olla sellainen ”hieno nainen”, jolla on kaikki aina viimeisen päälle laitettuna. Meikkaan kyllä joka ikinen päivä, hoidan hiuksiani, pyrin tuoksumaan hyvältä, ja minulla on omanlainen tyylini vaatteista puhuttaessa. Rakastan ns. luksusasusteita, mutta ne eivät kuitenkaan määrittele minua. Mutta en osaa tehdä klassisia rajauksia silmiini, vaikka pienenä olin varma, että taito vaan ilmestyy jostain aikuisena. Kynsissä minulla on välillä kuluneet kynsilakat, ja vaikka kuin yrittäisin niin aina joku paikka hapsottaa ei niin hienostuneesti. Olen kuitenkin hyväksynyt itseni tällaisena, koska nämä hapsotukset tuovat vain särmää. Ilman niitä en olisi minä.

”Hienon naisen” sisäisistä seikoista rohkenen sanoa, että osa minulta löytyy. Olen kova puhumaan, ja suuttuessani aivan hirveä suustani, mutta en ole pahansuopa, enkä hauku muita tunteakseni itseäni paremmaksi ihmiseksi. Minulla ei ole tarvetta nostaa itseäni jalustalle. Isossa porukassa en hae väkisellä huomiota. En tiedä omaanko karismaa, mutta edellä mainitut asiat omaan. Niin, ja kyllä poltan, juon, ja kiroilen joskus liikaa.

Julkkiksia miettiessäni, minusta Chisu on ”hieno nainen”. Ihailen hänen naisellisuuttaan. Chisulla on oma persoonallinen tyylinsä, ja hänestä löytyy myös potkua. Karismaa Chisulla olisi vaikka muille jakaa. Kaikesta julkisuudesta ja saavutuksistaan huolimatta, hänellä ei ole pissa noussut päähän.

Loppu tuomio itselleni on, että kyllä minussa asuu pienoinen ”hieno nainen”, mutta särmikäs sellainen. Sen lisäksi, että olen mukavuuden haluinen, ja hyvässä mielessä diivamainen, niin olen kuitenkin myös syvällinen, ja lämpimän sydämen omaava nainen.

Tarkemmin ajatellen, kait se olisi tylsää olla ”täydellinen”.