”Lopeta se itsesi ruoskiminen.” ”Muista antaa itsellesi armoa.” Nämä kaksi lausetta on sanottu minulle viimeisen parin vuoden aikana useampaankin otteeseen. Pakko kait se on myöntää, että saatan hieman olla itsekriittinen. 

Itsekritiikki ei ole pahasta, jos se on rakentavaa. Rakentava itsekritiikki auttaa eteenpäin ja se on lämminhenkistä. Rakentava itsekritiikki on sitä, että on armollinen itseään kohtaan ja antaa itselleen aikaa oppia ja kehittyä. Siis teoriassa tiedän nuo asiat ja ymmärrän rakentavan itsekritiikin tärkeyden, mutta käytännössä… No käytännössä minulla saattaa aika usein näkymätön piiska viuhua. Olen huomannut, että minua turhauttaa ihan sairaasti, jos en osaa jotain uutta asiaa välittömästi. Järjellä ajatellen tiedän ettei aina ole mahdollista sisäistää kaikkea samalla sekunnilla, eikä vielä minuutillakaan, mutta kun minä niin kovasti haluaisin osata tehdä kaiken heti oikein. Joskus vedän niin överiksi, että vaikka olisinkin oppinut uuden asian, niin silti ruoskin itseäni ajatuksilla ”kamalaa miten haparoit ennen kuin opit sen.” En ikinä arvostelisi ketään muuta vastaavalla tavalla!

Se, että tiedostan tämän asian, saa minut välillä muistamaan olemaan edes joskus itselleni armollinen, mutta kyllä minulla sillä saralla on vielä opettelemista 😀 Olen yrittänyt miettiä, että mistä olen raipan käteeni kehitellyt ja missä vaiheessa. Vanhempani eivät ole koskaan vaatineet minulta älyttömiä esimerkiksi koulun tai harrastusten suhteen, joten heitä en tästä voi syyttää 😀 Olen kyllä aika kunnianhimoinen ihminen, joka saattaa olla osa syy itseni ruoskimiseen. Kunnianhimo on mielestäni yksi parhaista luonteenpiirteistäni, mutta se ruoska, sitä pitäisi käyttää vähemmän. Itsekriittisyyden mennessä negatiiviselle puolelle, kunnianhimostakin tulee vääristynyt, kielteinen asia. Huono itsekriittisyys myös tuhoaa luovuuden ja sitä en kyllä halua tapahtuvan.

Tykkään asettaa tavotteita, mutta välillä tuntuu, että joudun miettimään liian tarkkaan tavoitteitani. Syy tähän on se, että tiedän panostavani niihin sitten kaiken energiani ja järkeni. Toisaalta se on hyvä asia, koska näin saan paljon aikaiseksi, mutta toisaalta tavoitteen asettamisen jälkeen itsekriittisyyteni oikein puhkeaa kukkaan. Sisäinen ruoska heiluu vielä silloinkin, kun olen saavuttanut tavoitteeni. Saatan löytää itseni ajattelmasta ”olisinko kuitenkin voinut vielä tehdä jotain enemmän tai paremmin.” Ajattelen ihan liikaa! Puolustuksekseni voin kuitenkin sen verran sanoa, että olen oppinut vastaanottamaan postiviisen palautteen. Myönteisen kommentin saatuani en heti ala vähätellä tekojani, vaan osaan sanoa kiitos ja vieläpä joskus uskoakin postiivisen palautteen antajan sanoja 😀 

Kunnianhimostani en luovu, mutta jatkossa ruoskan heiluessa tai viimeistään sen osuessa, hengitän syvään, naurahdan ja totean, että tässä on taas vaan minä ja mun pää. Niitä kahta ei aina kannata ottaa niin vakavasti 😉 

huppari Puma //  housut Esmara by Heidi Klum // kengät Versace