Hullu kaipaus
”Mulla taitaa olla ikävä sua. Meitä. Ikävä meitä.”
Näin sanoin minä noin viikko sitten. Eksälle. Olimme yhdessä kaksi vuotta, kaukosuhteena. Ero tuli viime keväänä, kun välimatka, ja sitä myötä muutkin ongelmat, kasvoivat niin suuriksi, ettei niitä voinut enää ratkaista kukaan.
Suhde sinänsä oli kummallinen. Toisaalta ihan järjettömän ihanaa, sitä rakkautta vain riitti ja riitti. En ole ikinä kokenut niin…syvää rakkautta, yhtään ketään kohtaan. Se oli…miten sen nyt selittäisi…kaunista. Mutta. Aina on se mutta. Välimatka aiheutti ensialkuun ongelmia. Ikävä oli ihan järjetöntä. Se ihan oikeasti sattui. Sitten ongelmia tuli lisää, mustasukkaisuutta, muun elämän unohtamista, molemmille sairasteluja eikä siis mistään helposta päästä. Koko homma tuntui jatkuvalta taistelulta. Riidat olivat kamalia, sopiminen vielä hirveämpää. En ole koko elämäni aikana itkenyt ikinä minkään asian takia noin montaa yötä. Kamaluus siirtyi pian näkemisiimme. Riidat jatkuivat, mutta kumpikaan ei halunnut irroittaa. Rakkaus piti meidät yhdessä, kuten myös sinnikkyys. Kerta tähän on päästy, turha sitä enään on luovuttaa.
Kun näimme viimeisen kerran, muistan sen halauksen. Se oli niin tiukka ja täynnä rakkautta. Kädestä irti päästäminen sattui ihan liikaa, selän kääntäminen tuntui hirveältä. Luulen, että jotenkin aavistin, että se olisi viimeinen kerta. Tuosta kului alle kuukausi ja taas yhden kamalista riidoista jälkeen jompi kumpi sanoi sen, mitä molemmat olivat ajatelleet liian kauan. Otetaan tauko. Se kuulosti niin pelottavalta. En halunnut olla yksi niistä pareista, jotka eroavat, palaavat yhteen, eroavat, palaavat yhteen. Päätimme kuitenkin testata. Taukoa kului viikko, ja se helpotti. Ikävä ja tuska siitä, ettei rakas ollut vieläkään lähellä, ei kadonnut minnekään. Mutta se velvollisuudentunne, se katosi. Huoli siitä, miten kestää oman ja toisen pahan olon, helpotti. Olo tuntui vapaalta, ja tuntui kamalalta myöntää se itselleen. Tai toiselle. Mutta sitten puhuimme eräänä päivänä puhelimessa ja sieltä se tuli. Ehkä meidän pitäis erota. Ehkä se helpottaa meitä molempia. Aina on takaovi ja voidaan palata. Noihin sanoihin päättyi meidän tarinamme. Olo oli tyhjä, istuin tuolloin bussissa matkalla kotiin. En itkenyt, sisälläni oli tunnemyrsky. Helpotus, ahdistus, suru-kaikki sekoittuvat yhteen. Puolen tunnin päästä laitoin parhaalle ystävälleni viestin. Oon sinkku taas. En jaksanut vastata takaisin tulleisiin viesteihin, en edes tiennyt mitä sanoa. Tuota jatkui monta kuukautta. Tähän asti. Ero ei tuntunut miltään. Riidat jatkuivat, koska jossain vaiheessa molemmille tuli katkeruus kaikesta pahasta, mitä aikaisemmin tapahtui.
Sitten jonkun aikaa sitten uskalsimme puhua. Puhuimme kaiken läpi. Annoimme anteeksi. Vanhat riidat, kaunat, kaikki, unohdettiin ja annettiin olla. Sitten se iski. Ihan järjetön suru. Ikävä. Itku. Sieltä se tuli, itku. Seitsemän kuukautta ilman itkua ja sitten se tuli. Nyt olo on tyhjä ja ikävä on hullu. Mutta vihdoin olo on parempi. Tai ei parempi, mutta valoisampi. Kyllä tästä vielä ylös noustaan.
En edes tiedä, miksi kirjoitan tästä tänne. Elokuva, joka kertoo aiheesta, ei ehkä ole paras idea, mutta minkäs teet. Annan itselleni luvan kieriä surussa ja itsesäälissä, kun se vihdoin iski.
Joten…kuulisin mielelläni myös teidän tarinoitanne.