Millaista on elää, jos sillä, jota eniten rakastat, on paha olla? Kokoajan. Kukaan ei varmaan osaa sanoa tähän mitään käymättä sitä ensin itse läpi. Jokainen on erilainen, jokainen tilanne on erilainen.

Jos en ikinä olisi kokenut tuota, pohtisin nyt, että se olisi varmaan aika vaikeaa, itseenkin sattuisi koko ajan. Olisi tukena koko ajan ja toivoisi, että se auttaa. Tuohan on itseasiassa totta. Aluksi. Ja puhun nyt siis täysin omalta kohdaltani, tämä on pohdintaa juurikin siitä, miten eri ihmiset reagoivat eritavalla ja mitä siitä reaktiosta seuraa.

Kun seurustelin, X oli masentunut ja ahdistunut. Paniikkioireita tuli joka viikko. Töitä oli mahdotonta hakea, koska ei ollut koulutusta, koska se oli sairauksien vuoksi pitänyt lopettaa. Muutenkin, ajatus töistä tai ylipäätään mistään, missä olisi paljon ihmisiä, ei kuulemma tullut kuuloon. Masennus ja ahdistus olivat molemmat pitkäaikaisia, ja niihin sekottui liuta muita oireita, joista osa oli todella pelottavia. X ei saanut apua terapiasta, vaikka siellä kävikin. Lääkärit lykkäsivät vain joka kerta uuden pillerireseptin käteen.

Voitte siis kuvitella, että elämä ei ollut helppoa, kummallekkaan meistä.

Kun olimme vielä yhdessä, ensimmäiset puolitoistavuotta pysyin rinnalla. Kun häneen sattui, minuun sattui. Ja se tuska oli kamalaa. Tiedättekö, se fiilis, kun ette voi tehdä mitään, muuta kuin katsoa vierestä, kun rakasta sattuu…Minulle iski epätoivo. Tunsin itseni kädettömäksi, kuuntelemisen lisäksi en voinut tehdä mitään. Yritin saada X menemään sairaalaan, mutta hän ei halunnut, ja mikä minä olen täysi-ikäistä ihmistä pakottamaan. Joten kuuntelin. Otin paskaa niskoilleni, koska paha olo tuntui purkautuvan minuun. Ajattelin, että se ei ole hän, se on joku muu. Jatkoin tuota puolitoistavuotta. Ja sitten tapahtui jotain.

Emme olleet jutelleet normaalisti niin pitkään aikaan, että en enää muistanut, millainen X oikeasti oli. Joka kerta, kun puhelimeni soi, kirosin hänet alimpaan helvettiin mieleni sisällä, mutta yritin silti auttaa. Tuska muuttui vihaisuudeksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Vain silloin kun näimme, eli noin kerran kuukaudessa, kaikki oli niinkuin ennen. Tuska oli tuskaa, ei vihaa. Koska reagoin häneen vihaisesti, syntyi enemmän riitoja. Jos mahdollista. Jossain kohtaa tuli uusi reaktio. Ei mitään. En ollut hetkessä läsnä, se en ollut minä joka kuunteli, olin täysin omassa kuplassani. Turruin.

Nyt, eroamisen jälkeen, olemme sopineet kuuntelevamme toistemme murheista vain ne pintapuolet. Emme enää yritä kannatella toisiamme, vaan opettelemme kannattelemaan itse itsejämme.

Tämä ei ole mikään itsesääliä tihkuva kirjoitus, enemmänkin omaa mietintääni siitä, mitä olen tuosta kokemuksesta oppinut. Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia, tai jotain sinne päin?