Yh, nyt se koitti. Päivä, jolloin pitää aloittaa se normaalielämä. Ei enää viittä joulutorttua aamiaiseksi ja suklaata joka väliin. Ei enää taatelikakun mussuttamista sohvalla kirjan kanssa. Ei enää joululimppua ähkyyn asti.

Jos joulu olisi sattunut viime kesään tai sitä aikaisempiin aikoihin, tämä ei olisi ongelma eikä mikään. Olisin vain iloisesti jatkanut joulusyöpöttelyä ja lopettanut liikkumisen. Mutta jotenkin kumman kautta olen onnistunut kasvattamaan itselleni syksyn aikana itsekurin. Sekä terveellisen selkärangan, nyt on nimittäin niin järkyttävä olo fyysisesti, että pois alta. Selkeästi, kun keho tottuu terveelliseen ruokaan ja lähes jokapäiväiseen liikuntaan, se alkaa myös kaivata sitä. Mutta toisaalta olen onnellinen, että joulu tuli, lepäsin ja söin liikaa. Tämä tyydytti päänsisäisen herkutteluhimon, jonka olen parhaani mukaan yrittänyt hiljentää koko syksyn ajan. Sekä tietenkin kehon oman vaatimuksen levosta, jonka sekin olen tyhmyyttäni hiljentänyt.

Mutta on se silti niin masentavaa! Olen ikuisesti ja aina laiska ja mukavuudenhaluinen, muffari, niinkuin Nelliina sanoisi. Psykologinen hyvinvointini olisi luultavasti parhaillaan huoneessa, joka olisi täynnä värikkäitä irtokarkkeja, leivonnaisia ja leipäpusseja. Ja pastaa, kiitos. No ehkei oikeasti, mutta näin ajattelen aina, kun on pakko lähteä liikkumaan ja sisäinen ääni huutaa suklaakakkua. Ei siis suklaakakkupalaa, vaan suklaakakkua, heh.

Pyhitänkin tämän aamun motivaationmetsästykselle. Etsin liikunnalliset ja terveelliset blogit, lueskelen niitä ja väsään itselleni terveellistä aamupalaa. Pehmeän laskun toivossa suuntaan kyllä salille, mutta pakkaan kassiini mukaan myös pyyhkeen ja lempparisaunatuotteet ja testaan salin saunaa ensimmäistä kertaa. Illan pyhitän jouluna nauhoitetuille ja joulupukinkontista saaduille elokuville.

Ainoa ero jouluun siis tuo sali ja se, että leffojen kaverina on kuppi teetä ja hedelmiä, ei pari pulloa saunasiideriä ja laatikollinen suklaakonvehteja.