Itsensä kanssa kilpailu voi olla yksi maailman palkitsevimmista asioista. Oli kyse mistä vain, jonka tuntee itsellensä haastavaksi tai ylivoimaiseksi, sen yli pääseminen on niin järjettömän hieno tunne, että välillä voisi itkeä tirauttaa sen ansiosta.

Heitetään esimerkkejä.

Olen tälläkin palstalla kirjoittanut siitä, että haluaisin päästä irti polttamisesta, mutta lopettaminen ei vaan tunnu luonnistuvan. Tiedättekö mitä? Olen polttanut n. kolmen viikon aikana suunnilleen viisi tupakkaa. Voin kertoa, että fiilis on huima. Parasta koko hommassa on se, että ei ole tarvinnut käyttää tahdonvoimaa ollenkaan, olen pystynyt olemaan ajattelematta asiaa juuri lainkaan, jonka takia röökiä ei edes tee mieli. Nyt kun katson taaksepäin ja mietin ensimmäisiä yrityksiäni lopettaa, olen tajunnut, että kyse oli siitä, että tein asian vaikeaksi itselleni. Mietin polttamista koko ajan, jolloin polttamatta oleminen otti turhan koville. Nyt ei!

Toinen asia, missä kilpailen itseni kanssa lähestulkoon joka päivä, on liikunta. Olen huomannut, että suoritukseni paranee, mitä enemmän ei huvita. Eilen, kävellessäni salille, pyöri päässä vain ajatus ”ei kiinnosta, ihan tylsää, en jaksa, en halua”. Sitten poljinkin ennätyspitkän matkan kuntopyörällä. Voin kertoa, että oli aikas voittajafiilis. Lisäksi ylipäätään aina kun sen eihuvita-tunteen voittaa, tekisi mieli hyppiä riemusta. Tai no, maata sohvalla ja hymyillä raukeasti.

Sama homma pätee ihmissuhteissa. Tiedätte varmaan kaikki sen epätoivoisen tunteen, kun ero koittaa? Mä en ikinä pääse tästä yli, en vaan voi löytää parempaa, haluan takasin siihen vaikka tiedän, että se olisi huono asia. Sitten, kun päähän yhtäkkiä tulee se päinvastainen ajatus, maailma tuntuu niin paljon paremmalta paikalta, että tekisi mieli järjestää järkyttävät bileet. Kyllä tää tästä, löydän vielä jonkun. Ei mulla ees oo sitä mitenkään hirveen kova ikävä. Itselleni tuli tämä fiilis kesäisestä ihastuksestani, joka piti minua koukussaan liian pitkään. Eräänä päivänä juoksumatolla rehkiessäni tajusin, että hei, mä olen päässyt yli siitä! Meinasin alkaa tuulettamaan ja nauramaan. Ja jaksoin juostakin paremmin.

Mitä te olette voittaneet?

Ja ei, tällä kertaa en listaa mitä kaikkea ihanaa olen vapaapäivänäni tehnyt.

Sunnuntai oli hyvä päivä. Maanantai taas oli surkea. Tänään, tiistaina, on taas hyvä päivä. Minulle hyvä päivä tarkoittaa yleistä hyvää fiilistä, ei mitään tiettyä tapahtumaa tai muutakaan erityistä. Sitä, että jaksan mennä ja tulla ja tehdä ja olla ja tiedän mitä haluan milläkin hetkellä tehdä.

Mistä sitten syntyy hyvä päivä ja mistä sitä vastoin surkea? Tätä pohdin tänään polkiessani salille hyvällä mielellä.

Yksi hyvä vastaus asiaan on uni. Laskeskelin, että viikonloppuna ehdin nukkua tarpeeksi, heräsin oman kehoni haluamalla hetkellä ja herätyskelloa ei tarvittu. Sama tänä aamuna. Kiskoin siis unta sielun täyteen. Eilen taas jouduin heräämään herätyskelloon aivan liian aikaisin ja aivan liian vähällä unimäärällä. Kehoni siis on onnellisimmillaan nukuttuaan ja levättyään hyvin. No, ei kovin yllättävää.

Toinen asia joka selkeästi vaikuttaa, on oma päätäntävaltani. Vapaapäivänä saan valita mitä teen, kenen kanssa ja mihin vuorokauden aikaan. Surkeana päivänä-olen sitten töissä tai en- joudun menemään muiden tahdon mukaisesti ja saan vaikuttaa omiin tekemisiini hyvin vähän jos ollenkaan. Omat prioriteetit katoavat ja joku änkee niiden tilalle jotain muuta, omasta mielestäni vähemmän tärkeää. Enkä siis tarkoita, että tämä pätisi aina töissä, muutenhan olisin vaihtanut alaa jo kauan sitten. Eilen nyt sattui vain olemaan huono päivä töissäkin.

Kolmas asia on itsensä kuuntelu. Tiedän nimittäin tällä hetkellä olevani sellaisessa tilanteessa itseni kanssa, että tarvitsisin paljon omaa rauhaa, itseni kanssa olemista ja oman pääni mukaan menemistä. Mahdollisimman vähän sosiaalisuutta (mutta paljon hyviä ystäviä ja rauhallisia illanviettoa, kiitos!), paljon liikuntaa ja paljon hyvää tekevää ruokaa. Kirjojen lukemista tuntikausia putkeen. Suomeksi sanottuna lomaa. Se ei tietenkään ole mahdollista ennen joulua, joten pitää siis opetella tekemään jokapäivästä lomapäivä. Töiden jälkeen. Mutta se, että tiedostan tämän ja toteutan itseni kuuntelua sitten silloin kun siihen on mahdollisuus, auttaa paljon. Ja nyt en puhu siitä naistenlehtien itsensä kuuntelusta, aka. joogaa ja meditaatiota all day long, hyppää pois oravanpyörästä tms. Vaan sitä oikeaa omaa ääntä, joka voi joskus sanoa myös, että mene hyvä ihminen ja vedä järjettömät perseet.

Miten sitten saisin tehtyä elämästä sellaista, että hyviä päiviä olisi enemmän kuin huonoja? Sairaslomapäiviäkin on rajallisesti ja työtä on tehtävä, ja kun se on kivaakin. No, ehkä nämä voisivat auttaa:

1. Mene aikaisin nukkumaan. Ihan sama, vaikka vielä tekisi mieli lukea sitä ja sitä kirjaa tai siellä ja siellä sanottiin, että kymmeneltä on ihanteellinen nukkumaanmenoaika. Mene kahdeksalta unille, jos siltä tuntuu.

2. Yritä saada äänesi kuuluviin niissä oikeasti tärkeissä asioissa. Ja jos et saa asioita muutettua, muokkaa omaa elämääsi siihen malliin, että omat tärkeät asiasi toteutuvat. Kuten minulla on ongelma nimeltä vittumaiset työajat, jonne on vaikea saada mahdutettua liikkumista. Herään aikaisemmin ja menen sinne salille ennen töitä. Vaatii vaivaa, mutta ainakaan en voi valittaa siitä, etten saa tehdä mitä haluan.

3. Vedä ne järjettömät perseet jos siltä tuntuu (kirjoittaja ei kannusta alkoholismiin ja muistetaan ne rajat kuitenkin, eiköstä juu). Tai meditoi all night long jos siltä tuntuu. Sinä olet sinä ja paras fiilis on silloin, kun toteutat sitä, mitä kullakin hetkellä tarvitset.