Joka paikassa toitotetaan siitä, kuinka nyt pitäisi antaa itselleen aikaa. Kesken työpäivän ottaa tauko vain itselle. Oppia nauttimaan hetkestä ilman tekemistä. Eli suomeksi sanottuna tylsistyä, jonka seurauksena a) löydät itsesi b) elämäsi muuttuu radikaalisti rauhallisemmaksi c) sinusta tulee seesteinen, laiha, kaunis ja menestyvä. Ja ainakin elämä helpottaa.

Kannatan tuota ajatusta periaatteessa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että elämässä pitää olla niitä hetkiä vain itselle, mitään tekemättömyyttä ja tylsyyttä, joskus edes. Itsekin meditoin, joka ilta. Liikun, yksin. Kirjoitan tätä palstaa, ypöyksin.

Mutta korostetaanko itselle ajan ottamista liikaa? Tästä oli juttu uusimmassa jossainlehdessäjonkanimeäenmuista. Se tosin käsitteli asiaa näkökulmasta muiden auttaminen. Minä sen sijaan pohdin asiaa näkökulmasta ajattelu.

Itselleni asioiden pohtiminen, ruotiminen ja täydellinen analysointi on hirveän tärkeää. Joka kerta, kun sydämeni on särjetty, olen miettinyt asiaa kauan, selittänyt jokaiselle ihmiselle asiasta, kirjoittanut ja käynyt pääni sisällä keskusteluja. Sama pätee muissakin tilanteissa, ihmissuhteista omaan itseeni ja kaikkeen mahdolliseen. Ja voin kertoa, että se on kaikkea muuta kuin rauhoittavaa ja seesteistä. Mutta se auttaa! Asiassa vaan on se juju, etten tykkää tehdä sitä yksin. Asiasta puhuminen on yleensä se auttava tekijä, vaikken edes itse tajuaisi asiasta mitään uutta. Kun saan mielessäni pyörivät asiat sanoina ulos, mieluiten monta kertaa, pikkuhiljaa se väistyy päästä ja antaa tilaa seuraavalle asialle.

Muiden ajatusten kuunteleminen, muiden asioiden tekeminen yms. saavat aikaan saman reaktion. Teen omaa analysointiani samalla kun tyhjennän ja täytän tiskikonetta, kokkaan, olen töissä tai koulutuksessa. Ja kyllä, keskityn silti tekemääni asiaan. Kappas, asiat selviävät tehdessäni ja silloin, kun ei omaan mieleen kuuluisi keskittyä.

Eli siis tiivistettynä ja selkeänä yritän tuoda nyt pointtini esiin muutamalla lauseella:

Onko paikoillaan oleminen ja ei-minkään ajattelu välttämätöntä seesteiselle mielelle ja asioiden ratkaisulle? Eikö omaksi ajaksi voi laskea myös sen, kun keskustelet ystäväsi kanssa asioista molempien näkökulmista katsottuna? Mikset antaisi vittumaisten asioiden olla vittumaisia, käsittelisi ne sillä tavalla kuin parhaalta tuntuu, ja sen jälkeen antaisit olla?

Otetaan kaikki siis aikaa sen verran, kuin itsestä tuntuu, jos tuntuu. Ei trendikkyyden takia tai pakkopullana.