Otan esimerkiksi tämän elokuvan, joka pyörii televisiossa nyt. Cocktail (heh, heh, heh cock tail, heh). Elokuvassa Tom Cruisen esittämä miekkonen toimii supermahtavana, itsevarmana baarimikkona ja sotkeutuu muutamaan naiseen ja mokaa ja korjaa virheensä ja muuta ennalta-arvattavaa.

Missä on ne elämän perusjutut? Kaikki elokuvat perustuvat johonkin teemaan. Ihmisten ajatuksia käsitellään vain tuon teeman tasolla. Eli jos elokuva käsittelee rakkautta, ihmisen ajatuksistakin näytetään ne rakkauteen jollain tavalla liittyvät. Tavallisia, arkisia juttuja ei sitten olekaan. Tämä saa aikaan vaikutelman, jossa leffojen ihmisillä on kaikki jotenkin älyttömän hyvin tai päinvastoin päin vittua.

Ok. Tajuan, ettei ole kaikkien mielestä niin hirvittävän kiinnostavaa seurata jokaisessa leffassa tomcruisen tai bradpittin mietteitä seuraavan päivän lounaasta tai siitä, että kiinnostaisiko mennä salille rehkimään vai ei. Mutta toisaalta, se voisi olla ihan piristävää vaihtelua ainaisille liikaa toivoa antaville romanttisille komedioille, tai masennukseen sysääville draamoille. Vähän jotain uutta. Lifestyleblogi elokuvana ja elämän paskamaisten juttujen maustamana!

Tottakai, elokuvat ovat fiktiota. Mutta astetta uskottavamman-ja enemmänkin samaistuttavamman-niistä saisi ripottelemalla sinne tänne arkisia, täysin tyhjänpäiväisiä pohdintoja. Jos nimittäin laskisin, kuinka paljon päivästäni vietän miettien ei helvetti, mua väsyttää, tahdon nukkumaan tai makaamaan sohvalle kalja kädessä, mutta en voi juoda kaljaa koska laihdutan ja voi herranjumala paljonko tässäkin leipäpalassa on kaloreita ja voisko noi lapsetkin olla hiljaa tää on sentään yleinen bussi mun pää hajoo!, tulos ei olisi kovin pieni. Olisi niin hirvittävän mukava nähdä, että elokuvienkin ihmiset ajattelevat noin, etten ole täysin tylsä ja pinnallinen tai muuten vaan liian arkinen noin ihmisenä.

Miksei leffatyypit ikinä stressaa ruoistaan? Ne syö joko salaattia, jolloin se on ihan ok ja salaatti on aina hyvää ja karkki on niin pahaa, ettei sitä halua ajatellakaan. Tai vaihtoehtona, syön tässä pussin sipsejä ja kittaan sokerikokista niin, että heikompaa huimaa, mutta en liho ollenkaan tai jos lihon niin mitä sitten. Missä on kaikki ne hampaat irvessä salaattia puputtavat puoliylipainoiset, jotka haluavat paremman kropan ja joutuvat taistelemaan sen eteen? Missä ovat ne sokeriaddiktion valtaamat ihmismassat, jotka ostavat suklaapatukan kassanvierestä, koska mä oon niin ansainnut tän, oli rankka päivä töissä. Tai ne naiset, jotka miettivät täysin normaalipainoisina olevansa järkyttäviä läskivuoria?

Tasapainoinen epätasapainoisuus elokuvissa, missä olet?

Huh. Kaikkea minäkin pohdin.