101111

En muista valitinko asiaa tässä blogissa vai edellisessä, mutta kerroin Lilyssä alkusyksystä taistelustani itseni kanssa. Kyllästymisestäni huonoon oloon ja kämpän vallanneisiin sipsi-ja karkkipusseihin, sekä varsinkin niiden aiheuttamiin kymmeneen kiloon. Tuolloin päätin tehdä asialle jotain. Tästä on siis ehkä kolmisen kuukautta, en edes muista.

Nyt tulee siis tilannearvio.

Ostin salikortin. Nyt voin käydä mukavalla kuntosalilla niin paljon kun sielu sietää ja milloin haluan ja ehdin. Ja tiedättekö mitä? Se on kivaa! Tuo on paljon minun, ikuisen laiskurin ja liikunnanvihaajan suusta. Mutta ihan todella nautin siitä. Tässä kohtaa voisi ajatella, että käyn huhkimassa puolivillaisesti kerran kaksi viikossa. Ei, itseasiassa joudun rajoittamaan salilla käyntiäni, että keho saa rauhassa palautua! Normiviikkoni menee suunnilleen näin:

MA: Salilla n.1,5 h

TI: Jooga 1 h tai salia 1,5 h

KE: Sali 1,5 h

TO: Zumba 1 h tai sali 1,5 h

PE: Lepo

LA: Sali 1,5-2 h

SU: Sali 1,5-2 h

Tähän päälle vielä venyttelyt, joita teen kotona, joskus tarkemmin, joskus vähemmän tarkasti. Mitä sitten salilla ollessani teen? Ensin poljen kuntopyörällä tai teen jotain muuta aerobista. Polkeminen on lemppari. Yleensä kilometrejä tulee täyteen 15, välillä jopa 20. Vaihtelua polkemiseen tuo toinen treenitapani, eli yhdistelmä 10 min soutua, 10 min crosstraineria, 10 min polkemista ja 10 min juoksua matolla. Tähän päälle teen lihaskuntoliikkeitä noin puolen tunnin ajan, keskittyen eniten keskivartaloon ja jalkoihin. Aikaisemmin ongelmani polkemisessa oli se, että tylsistyin. Musiikin kuuntelu joo, mutta se toimii paremmin juoksemisessa, joka taas on harvinaisen masentavaa hitautensa takia. Sitten tajusin ottaa kuntopyörän telineeseen pari lehteä ja lueskella niitä. Varsinkin liikuntaan ja ravintoon liittyvät lehdet toimivat, motivaatiota saa kätsysti samalla.

Sitten syömisiin. Periaatteessa jätin herkut reilu pari viikkoa sitten kokonaan, halusin testata kestävyyttäni asian suhteen. Yritän siis päästä järjettömästä sokerikoukusta eroon. Muutenkin taktiikkani syömisten suhteen on annoskokojen pienentäminen, proteiinin lisääminen, valkoisten asioiden ja huonojen hiilareiden välttely ja vähäkalorisemman vaihtoehdon valitseminen. Ja nyt en tosiaankaan puhu kevyttuotteista, pois ne minusta. Maustamatonta soijajugurttia maustetun eli sokerillisen tilalta, kaurapuuron keittäminen veteen maidon sijasta, tuoretta kalaa kalapuikkojen tilalta ja so on. Hedelmät toimivat välipaloina ja  leffasnacksinä, vaikka ei se ole sama enkä sitä kielläkään.

Paljonko on lähtenyt? About 7 kiloa parissa kuukaudessa!

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli

Miten eksään pitää suhtautua?

Jos olet parisuhteessa ihmisen kanssa kauan, ja siis meinaan tässä sitä aikaa minkä itsellesi määrität pitkäksi ajaksi, mitä tehdä, kun ero koittaa?

Ennen seurustelua yleensä suhtaudutaan tähän henkilöön jollain tavoin romanttisesti, oli se sitten deittailua tai muulla tavalla tapahtuvaa ihastusta. Sitten koittaa seurustelu, jonka alussa on alkuhuuma. Kun huuma tasaantuu, on suhteessa yleensä kuitenkin rakkautta, ja ei vain sitä toverillista. Kumppaniin suhtaudutaan (yleensä) rakkaudella, seksuaalisesti, ja muutenkin ei-niin-veljellisellä tavalla. Ja siihenhän sitä tottuu.

No, kun parisuhde päättyy, tulee vastaan seinä. Kaikkien kuulema lause pysytään kuitenkin kavereina, kuulostaa hirvittävän kivalta vaihtoehdolta, mutta kuinka se onnistuu? Alkuun ei ainakaan kovin helposti. Entä myöhemmin?

Entisen suhteeni loputtua pistin itse luukut kiinni aivan täysin. En vastannut soittoihin tai muihin yhteydenottoihin, en pystynyt. Tuntui, että yhteydenpito ja toisesta kuuleminen sattuu liikaa ja pelkäsin kohdata ikävää.

Nyt olemme taas väleissä ja jutustelemme viikottain, facebookissa ja puhelimessa. Kohtaamiseen en vielä varmastikaan pystyisi. Ongelma onkin siinä, miten suhtautua. Kun on tottunut käyttäytymään pariskuntamaisesti, tiedättekö, semisti suojelevasti ja huolehtivasti, rakastavasti, mutta pilke silmäkulmassa. Kyllä te tiedätte. Mitäs nyt, kun periaatteessa oikeutta tähän ei enää ole? Hirveän vaikea suhtautua ihmiseen kuin veljeen, kun ennen on suhtautunut päinvastaisesti. Vähän niinkuin pitäisi alkaa rakastaa vihamiestään.

Periaatteessa vituttaa, kun saa osakseen sitä kaverikäyttäytymistä. Kun on tottunut saamaan kohtelua vähän hellemmin, niin normijuttelu on outoa. Toisaalta, en voi valittaa, ei ole oikeutta. Enkä haluakaan.

Monimutkaista.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään