Tätä iloista siltaa et kävele yksin
On joko todella vaikeaa tai sitten äärimmäisen helppoa kirjoittaa kun elämässä tapahtuu. Haikean joulunajan jälkeen Australian kesä vihdoin löysi tiensä myös Melbourneen, pitäen lämpötilat yli kolmessakymmenessä viimeisen kuukauden ajan lähes joka päivä, niin ulkona kuin sisällä. Talossa että sydämessä.
Viimeisien kuukausien aikana olen oppinut itsestäni aivan uusia puolia, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään. En ikinä tajunnutkaan miten paljon itseään tuleekaan suojeltua sulkemalla ihmisiä omien muurieni taakse. No, nyt sitä muuria on laitettu vähitellen osiin kuin Berliinin serkkua aikanaan. Ja miten pelottavaa onkaan päästää irti ja antautua muiden vietäväksi. Sulkea silmät ja heittää kädet ilmaan ja antaa mennä vaan. Ja sitten huomata ettei kukaan päästänytkään irti, vaan piti tiukasti kädestä kiinni ja minäkin opin laskeutumaan. Päästinkin itse tällä kertaa ohjia löysemmälle ja ehken ihan loikannut, mutta ainakin vapaaehtoisesti astuin kohti kiinnostavaa ja pelottavaa tuntematonta.
Jokaiselle tutut, toisinaan jo kodista asti opitut persoonallisuusrutiinit jäävät helposti päälle loppuelämäksi. Minä olen aika pitkään, jostain teini- tai lapsuusiästä asti määritellyt itseäni aika voimakkaasti keskimmäiseksi lapseksi. Pidin huolta pikkusiskosta, kokkasin isoveljelle, olin voina välissä riitojen sattuessa (ja kyllä, minäkin riitelin, välillä kovaa ja korkealta ja kerran löin veljeäni niin kovaa että siltä irtosi hammas. Se tosin heilui jo valmiiksi). Kun suuria asioita tapahtuu, unohdan aivan tyystin itseni ja huolehdin mielummin muista. Ajan muut sinne minne ikinä ollaankaan matkalla, kokkaan ja tiskaan, siivoan ja käyn kaupassa. Pidän huolen, tai ainakin yritän pitää huolen kaikista muista paitsi itsestäni.
Vaan yhtäkkiä joku onkin siellä olan takana, juuri silloin kun sitä eniten tarvitsen. Sanattomasti hän vain tietää mitä on meneillään. Välillä luen kirjaa leivänteosta tunnin hiljaa samassa keittiö-olohuoneessa, kun hän tekee ruokaa, ja aterian päätteeksi haluamme molemmat muuttaa Ranskaan opettelemaan miten leivotaan täydellinen leipä. Joka ei muuten ole ollenkaan yksinkertainen operaatio, sen opin Chad Robertsonin mainiosta ja ruokahalua herättävästä Tartine-kirjasta. Minä keitän meille aamukahvia, ja hän opettaa minulle perusteoriaa jatsista. Kun sanoin hyvästi äidilleni ja siskolleni, hän tuli hakemaan minut kotiinsa illaksi, silitti päätä ja laittoin maailman kuivinta ja hauskinta brittihuumoria pyörimään.
Tänä aamuna sanoin hyvästit ystävälle jonka varmasti näen jälleen uudestaan, mutten vielä tiedä milloin. Tippa linssissä, mutta hymy huulillaan hän hyppäsi taksiin aamuseitsemältä, nukuttuaan kolme tuntia täydellisten treffien jälkeen. Syötiin aamupalaa kuudelta, juotiin kupillinen kahvia ja aprikoitiin onko matkalaukku ylipainoinen. Kannoin laukun tienvarteen yöpuvussa ihmisten ajaessa töihin, ja me sanottiin hejdå. Suljettuani ulko-oven mietin että nyt alkaa uusi, hiljaisempi aika tässä kaupungissa. Emman mukana maailmalle lähti sylikaupalla ääntä ja iloa, naiivia energiaa ja maailman paras salikaveri.
On ollut aika haipakkaa kuten tuli todettua. Nyt aion lähteä käymään second hand-ostoksilla ja nähdä ystävää jota en ole nähnyt tänä vuonna vielä lainkaan. Aion istua terassin aurinkoisella puolella ja juoda kahvia, kuunnella ja puhua. Nauttia kauniista kesäisestä tiistaista.