Olen parikymppinen opiskelija, joka on kyllä kokeillut niin pari kuukautta kestäneitä teini-iän ”seurustelusuhteita” kuin yhden illan juttujakin. En ole koskaan seurustellut ’vakavasti’ enkä ole koskaan ollut rakastunut. Tämä ei minua itseäni vaivaa, olen mielestäni vielä nuori ja elämäni on vasta edessä. Silti tuntuu, että ihmiset eivät ymmärrä tällaista suhtautumista. Minun kuulema pitäisi olla tuolla jossain ulkona (missä ikinä se onkaan) etsimässä elämäni miestä ja asettua aloilleni. Alle 21-vuotiaana! Toinen reaktio kertomaani on usein enemmän tai vähemmän suora kysymys, tai oikestaan epäilys, seksuaalisesta suhtautumisestani. Tuntuu, että ihmiset voisivat hyväksyä seurustelemattomuuteni, jos olisin naisiin päin. Ikävä tuottaa pettymys, mutten pelaa satenkaarijoukkueen puolella, olen täyspäiväinen hetero vaikka osaankin arvostaa naiskauneutta samoin kuin komeita miehiäkin. 

Mistä tällainen ihmisten pakkonaittaminen tulee? Olen asunut vasta vähän aikaa yksin, opettelen vieläkin itsenäistymistä ja minulla on miljoona asiaa, joita haluan kokea ennen kuin asetun aloilleni. Haluan lähteä vaihtoon, pakata laukkuni ja muuttaa toiselle puolelle Eurooppaa. Haluan katsoa Gilmoren tyttöjä myöhään aamuyöhön asti. Haluan nyppiä säärikarvojani pinseteillä samalla kun popitan noloimpia suosikkibiisejäni. Enkä todellakaan halua ketään häiritsemään tätä!

Tietysti jos vastaani tulisi ihana ja täydellinen mies, en lähtisi karkuun, mutta tämä skenaario on melko epätodennäköinen tämänhetkisessä kaupungissa ja se on ihan OK. Yritän jaksaa ihmisten painostusta ja ärsyttäviä kysymyksiä samalla kun nautin ihkaomasta, itsenäisestä elämästäni.

Anteeksi lauantaiyön sekavista sepustuksista, oli vain pakko saada nämä ajatukset jonnekin bittiavaruuteen leijailemaan.