Valo yössä

Sen sijaan, että puristaisin muuttoa seuranneesta, nilkat turvottaneesta viikosta ja uudesta kodista jonkinlaisen ajatustimantin, mietin puoli yhden maissa lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä pahvilaatikoin sisustetussa kodissamme mm. seuraavaa:

– Mitkä ovat realistiset mahdollisuuteni muovailla viikossa sokerimassasta kaikki Ryhmä Hau -sarjan koiranpennut (joita lapsen puheiden perusteella on noin sata ja yksi) koristamaan kuusi vuotta täyttävän sankarin kakkua? Luonnollisestikin kakku täytyy leipaista siihen pohjille ihan itse ja kokemus sokerimassan käsittelystä saati innostus perehtyä aiheeseen on likipitäen nolla. Ja tuleeko enemmän huutoa, jos todella teen itse irvokkaan kokoelman koiria vai jos oikaisen ja koristelen kakun hätäpäissäni jollain vähemmän visuaalisesti epäilyttävällä ratkaisulla, kuten Kiinassa pieteetillä tehdyillä muovifiguureilla?

– Onko todellakaan mitään mukavampaa, kuin viikonlopun Hesari, joka toimitetaan kadun varressa sijaitsevan postilaatikon sijaan (matka etuovelta n. 5 metriä) etuoven viereen sijoitettuun postilaatikkoon (matka etuovelta noin keskiverto kädenojennuksen verran)?

– Mitä eroa on krapulalla ja univajeella?

Tätieni opettaja oli sitä mieltä, että yöt ovat parasta aikaa miettiä matemaattisia arvoituksia ja ratkaista globaaleja konflikteja. Aavistan, että minulta puuttuu kapasiteetti toiseen ellei molempiin aktiviteetteihin tai viitekehykseni on kapeahko.

Tässä tilanteessa tämä oli vahvin mahdollinen aloitus uudelle blogilleni, jossa otsikon mukaisesti ollaan jännän äärellä, uutta tunnustelemassa.