En laihduttanut tänäänkään

Ei, tänäänkään ei ollut elämäni ensimmäinen laihispäivä. Eikä ollut eilenkään, jolloin tarkoitukseni oli julkaista tämä postaus. Univelka korjasi pois ennen kuin ehdin vierittää sivun julkaisunamiskalle asti. Otetaas tyylikkäästi 24 tuntia myöhässä kiinni se, mistä eilen puhuttiin.

Seuraa suomalaisittain pieni shokkipaljastus; rakastan vartaloani juuri sellaisena kuin se on. Enemmän vaikeuksia vartaloni kanssa on ollut muilla kanssaeläjillä. Lapsena oli normaalia, että sain kuulla vuoroin kommentteja hoikkuudestani ja sitten vertauksia kaikkiin mahdollisimman muodottomiin, elottomiin asioihin, kuten heinäseipäisiin ja pulkannaruihin. Olen ehkä ainoa peruskoulusta ilman rintoja selviytynyt tyttö, sen verran taajaan sain huomiota muodottomuudestani hienotunteisilta ikätovereiltani.

Enää en muista satuttiko ulkonäköni kommentointi juurikaan, sillä onnekseni tai epäonnekseni elämääni ajoittui murrosiässä muita vaikeita asioita, joiden käsittelyltä en voinut tai ymmärtänyt nipistää aikaa minulle yhdentekevien ihmisten itselleen asettamiin ulkonäköpaineisiin. Lisäksi olen saanut tietämättäni kotoa hyvin terveen mallin suhtautua fyysisiin ominaisuuksiini. Meillä ei muistaakseni koskaan kommentoitu ulkonäköäni ja ulottuvuuksiani ja 80-luku oli lempeää aikaa syvällä pohjoissavolaisessa lintukodossa.

Minä en tiedä paljonko painan tai paljonko minun pitäisi painaa, en ole koskaan tiennyt. Minä tiedän miltä minusta tuntuu. Ja hyvältä tuntuu. Viisi viikkoa sitten synnyttäneenä minulla on pieni kengurupussi vatsapuolella muistuttamassa kahdestatoista raskauskilosta. Tuon pussukan päälle on hyvä nostaa vauva masukkain, röyhtäisee niin että korvissa soi. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on muotoja, vyötäröäni  kiertää pehmoinen makkara, jonka tärkein tehtävä tällä hetkellä on estää housuja putoamasta jaloistani. Ja kenties hyvällä mäsiksellä se pitää minut pinnalla ensi kesänä.

Sattumaa tai ei, mutta tehtiin tämän päivän nimissä poikien kanssa järjettömimmät ruokaostokset mitä muistaa saatan. Sanoin kyllä kaikelle mitä esikoiseni keksi hyllyistä napata, koska käsipuolessani roikkui turvakaukalo viiden kilon mötikkä kyydissään, toisen käteni kiskoessa tipahtavia housuja takaisin vyötärölle ja nihkeän tuskanhien liimatessa hiuksia niskaan. Niinpä kassalla katselin hihnalle nousevan einessateenkaaren koko kirjossaan; rahkapatukoita, vanukkaita, pakastepitsoja, leivoslaatikon ja jäätelöä

Söin iltapalaksi noin puolessa minuutissa kolme leivosta ja ne olivat jumalaisen hyviä. Because I can.

kuva(2).JPG

Ja siinä meillä on väärin päin oleva kuva jostain, mitä ei enää ole. Nostan kädet ylös ja käyn nukkumaan.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *