Kuvasarjaa yhdistää yksi tekijä.

Naapurin rouvan tuoma rotinapiirakka, jonka asiaankuuluvasti otin vastaan itkien. Kuten otin vastaan meille apukäsiksi tulleen äitini, viikonlopun jälkeen työreissuilta palanneen puolisoni, isotädillään hoidossa oleen esikoiseni, kaiken mitä maailmankaikkeudella oli tarjota. Oli erinomainen piirakka!

Tämä terhakka ruohokattaus odotteli meitä kotona.

Ainoa autosta löytynyt umpiomallinen asia, johon olisin voinut oksentaa matkalla sairaalaan.

Kuitti vastaanottajalle.

Yhdistävä tekijä on synnytys ja sen onnellinen tuote, vauva.

Siirryin ajasta vauvakuplaan pääsiäisen pyhien jälkeisenä, aurinkoisena valjenneena tiistai-aamupäivänä. Kaikki on taas uutta, liikuttavaa, epävarmaa, kamalaa, onnellista, ihmeellistä ja pakahduttavaa – yhtä aikaa tottakai! Enkä ole tulossa pois täältä kuplastani ihan hetkeen. Jätä viesti vastaajaan.

Sairaalasta lähtiessä koin taas sen hämmentyneen ja epäuskoisen tunteen kuin esikoisen kanssa kotiutuessakin; miten muu maailma jatkaa kulkuaan kuin ennenkin. Autot jumittavat iltapäiväruuhkassa Koskelantiellä, moottoritiellä pölyää pientareille kasaantunut katupöly, kotipihan krookukset ojentuvat aurinkoa kohden, naapurin lapset pelaavat takapihallaan lätkää puiset mailat kolisten. Kaikki on kuin kuuluukin ja yhtälöön on sujahtanut mukaan meille entuudestaan tuntematon tekijä. Pienen itsepäisen leuan ja silkinpehmeän tukan omaava perheenjäsen.