Tätä kirjoittaessani meidän keittiössä konttailee päivystävä putkimies ja vääntää sorkkaraudalla auki keittiön parkettilattiaa – sitä vanhaa kunnon parkettia, joka on liimattu kiinni.

Ajattelin aikaisemmin päivällä kertoa muutamalla sanalla meidän kuluneen puolen vuoden kodinkonehankinnoista tai lähinnä siitä tuhosta, mitä ollaan ympärillemme kylvetty erilaisten kodinkonevahinkojen myötä. Olen marmattanut kolme viikkoa kaikille kuulolla oleville korvapareille uuden kotimme 90-luvun puolivälin tyyliin remontoidusta keittiöstä kuolleine kulmineen ja nuukan tee-se-itse -remontoijan budjettiratkaisuista ja likipitäen täydellisestä estetiikan puutteesta. Ehkä olisin maininnut, että tämä ei sitten ole mikään remonttiblogi, eikä täällä tulla näkemään mitään akkuporakonetta ja puuliimaa järeämpää kalustoa. Olisin kevään mittaan jotain hangen alta paljastuvia esikkoja runsain sanankääntein kuvaillut ja hourinut jotain istutuslaatikoiden ja elämän kevään välisestä yhteydestä.

Ajattelin, että todennäköisyys sille, että meiltä hajoaa vielä yksi kodinkone tähän puoleen vuoteen on mahdottomuus. Vaarallista ajattelua, vaihtoehtoina kun on, että joko hajoaa tai sitten ei. Pari tuntia sitten kävi niin, että syvää murinaa pitänyt astianpesukone päätti aikatauluttaa keittiörempan parin vuoden sijaan näihin seuraaviin viikkoihin. Ei sitä vettä paljon tarvitse olla, kun se pääsee uimaan keittiön parketin alle. Kiertäen tietysti vuotokaukalon ja kosteushälyttimen. Tuo samainen pesukone, jota appiukko kehaisi aina ohimennessään vanhaksi kunnon koneeksi. Viimeksi sunnuntaina, jolloin minäkin rohkaistuin kehaisemaan konevanhusta kelpo vehkeeksi.

Todennäköisyyksistä puheen ollen, miten ollakaan, että puolisolla sattui olemaan nimenomaan tänään illanvietto firman puolesta. Oli saanut juuri tilattua ruokajuomat, kun puhelimeensa tuli viesti ”Astianpesukoneen alta tulee vettä. Lattia märkä.” Vaimo-kultahan se täältä kotoa päin kertoi torstai-illan kuulumisia ruuvaillessaan keittiön kaappien kosteita jalkalistoja irti.

Tervetuloa tällaiseen blogiin, asiat yhtä levällään kuin arkemme palikat. Tällä hetkellä erotan hätäisesti ruuvimeisselin ristipään talttapäästä, puoliso tekee 7-päiväistä työviikkoa, joista viikonloput parhaimmillaan satojen kilometrien päässä kotoa, muutettiin juuri paikkakuntaa ja asumismuotoa, tehdään nähtävästi toivottavasti jonkinlaista remonttia keittiöömme ja minä yritän olla seuraavat kolme viikkoa olla synnyttämättä. Äsken mietin, että tästä kaikesta puuttuu vielä kissa. Se olkoon yksi kevään tavoitteista, löytää se kissa mikä meiltä puuttuu.