Pupu pöksyissä…
Hää-jännittäminen on alkanut. Kyllä, nyt jo! Yksi uni lisää. Huomaa, että puku on pyörinyt paljon mielessäni, sillä se esiintyy toisenkin painajaiseni pääosassa 😀 En muista enää unesta paljon. Olisi varmaan pitänyt kirjottaa muistin aikana ylös.
Noh, joka tapauksessa: Jostain syystä istuin kirkossa juhlavieraiden seassa. Olin vissiin ”livahtanut” takapenkkiin haistelemaan tunnelmaa. Yhtäkkiä häämarssi kajahti ilmoille ja tajusin, että munhan pitäis olla valmiina miehen kanssa siellä kirkon eteisessä. Olin ihan ilman meikkiä ja jossain arkivetimissä. Äkkiä siitä sitten valmistautumaan. Äiti kävi huikkaamassa kanttorille, että lopettaa soittamisen ja oottaa vähä, meillä kun on valmistelut kesken. No siinä sitten alettiin pukea mua. Tällä kertaa olin keksinyt laittaa päälleni mun 7 vuotta vanhan YLIOPPILASPUVUN!!! 😀 Semmoinen kauniin lila. Yläosassa oli jotain vikaa ja yritin siinä kehitellä jotain boleroa tai mustaa t-paitaa sen peitoksi. Pappi huuteli jo, että ”äkkiä nyt, ei me kohta ehditä enää vihkiä teitä kun seuraava pari on jo tulossa!” Ajattelin meikata vielä nopsasti. Meikkipohjasta tuli niin hyvä kuin kiireessä saattaa. Sitten aloin laittaa luomiväriä, joka jostain ihmeen syystä oli kirkkaan lilaa (sointuu pukuun? :D)…. Eiköhän sitä luomiväriä varissut pitkin naamaa ja meikkipohja oli ihan pilalla. Yritin siinä sitte vähä pyyhkiä luomivärejä poskilta talouspaperilla. Että semmosta. En muista päästiinkö naimisiin vai ei. Huh huh.
Nyt on kyllä jotenkin alkanut oikeasti jännittämään. Hassua on se, että ei kumpikaan olla sellaisia, että tykättäis erityisesti olla huomion keskipisteinä. Juhlista kyllä tykätään ja meillä on myös laaja kaveripiiri. Niimpä meidän häistäkin on tulossa lähes sadan ihmisen häät… Oon yrittänyt karsia ja karsia mutta. Aina varmaan löytyy joku joka tykkää huonoa ettei saanut kutsua. Ollaan kuitenkin ajateltu, että enemmin serkut, jotka eivät pidä yhteyttä, saavat jäädä kotiin kuin kaverit. Osan kavereista olen myös ajatellut kutsua ilman perhettä. Aion vielä keskustella ensin, että mitä ovat mieltä. Jospa tää tästä…
Välillä jopa mietin, että kutsutaanko kirkkoon vain perheet ja kaikista lähimmät ystävät ja loput sitten juhlimaan. Vielä taitaa olla kuitenkin aika harvinaista järjestää niin… Ehkä ei kuitenkaan… Jotenkin se kirkko osuus jännittää eniten. Enkä oikeastaan tiedä edes, että mikä siinä. Se kun kaikki tuijottaa just ja nimenomaan MEITÄ?! Olisi mukava kuulla kokemuksia muilta, onko joku joskus oikeasti pyörtynyt kirkkoon? Ja voiko oikeasti mitään NIIN kamalaa/noloa tapahtua, mistä ei huumorilla selviytyisi?
