Äitienpäivänä- matkani vanhemmaksi

Tervetuloa seuraamaan haaveilian höpinöitä mistä milloinkin mutta päällimmäisenä ihmissuhteista. Katsotaan mihin matkamme johtaa. Muutama sana minusta. Olen Pohjanmaan kasvatteja, sittemmin muuttanut opintojen perässä Varsinais-Suomen alueelle ja ihanan miehen kautta juurtunut maaseudulle. Miehen mukana tuli myös kahden tytön äitipuolen rooli, josta olen kiitollinen. Ystävänpäivänä sain myös täyttää äidin roolin ja siitä olen yhtä kiitollinen. Tervetuloa mukaan, toivottavasti viihdyt seurassani.

Näin äitienpäivänä tulee mietittyä mikäs se minun roolini vanhempana on ja olenko vuoden aikana toiminut niin kuin olisin halunnut. Kuten varmaan kaikki vanhemmat, olen tässä sekä onnistunut että epäonnistunut. Toivottavasti lasten mielestä olen enemmän onnistunut kuin epäonnistunut, haluaisin ainakin uskoa niin. ❤️

”Kyllä sä sitten tiedät kun sulla on omia lapsia.” ”Meinaattekos te hankkia niitä yhteisiä lapsia puolisosi kanssa?” ”Kyllä se oma lapsi on aina oma lapsi.” on lauseita joita oon kuullut tässä viimeisten viiden vuoden aikana. Toki totta että nuorimmainen on meille biologisesti yhteinen ja hänen synnytys nitoi meidät yhteen pariskuntana ihan uudella tavalla ja että hänessä on meidän molempien piirteitä joita on jännä bongailla ja innolla odotan että mitäs luonteenpiirteitä hänellä on jotka mahdollisesti ovat periytyneet. Toivon todella ettei äidin itsepäisyys ole yksi niistä. 🤦‍♀️

Mutta. En voi ajatella että minulla on vain yksi lapsi. En näiden viiden vuoden jälkeen. Olen aina ajatellut ettei vanhemmaksi tulla, vaan se ansaitaan ja siihen kasvetaan. Se on vuorovaikutusta, ei automaatiota. Toki meidän vanhemmilla tytöillä on ihan paras äiti joka tekee ja on tehnyt tyttöjen kasvatuksen suhteen niin upeaa työtä, ettei voi kuin hattua nostaa ja syvään kumartaa kunnioituksesta, mutta näiden viiden vuoden aikana myös minusta on kasvanut vanhempi. Olen auttanut läksyissä, lohduttanut, hoitanut sairasta ja valvonut kun on yöllä pelottanut pahan unen jäljiltä. Ollaan otettu yhteen ja sovittu jälkeenpäin. Pyydetty anteeksi ja annettu anteeksi. Olen selvitellyt välejä ja keskustellut syviä. Vitsaillut, hassutellut, leikkinyt, rakentanut lumiukkoja, leiponut yhessä ja järjestänyt synttäreitä. Olen oppinut näistä tytöistä mikä tekee heidät onnelliseksi ja mikä heitä turhauttaa ja surettaa. Ollaan pikkuhiljaa opittu luottamaan toisiimme ja meistä on muodostunut omanlaisemme perhe. Ennen kaikkea olen saanut ehdotonta rakkautta ja rakastanut yhtä ehdoitta.

Helmikuussa saimme pienen tytön. Tytön jolla on isänsä nenä ja äitinsä korvat. Tytön joka on yhtä hymyä ja joka sulattaa jokaisen sydämen, ainakin meidän mielestä. Joku voisi ajatella että minun suhtautuminen vanhempiin lapsiin olisi muuttunut nyt kun olen synnyttänyt ja tulevaisuudessa joku kutsuu minua äidiksi. Täytyy sanoa heidän olevan oikeassa.

Kun näen kaikkien kolmen käpertyneenä sohvan nurkkaan tai kun jompi kumpi tytöistä vaihtaa siskolleen vaippaa, tai leikkivät yhdessä nuorimman kanssa hänen leikkimatollaan, olen entistä ylpeämpi kun juuri nuo tytöt, kaikki kolme, ovat minun perhettäni. Sydämeni pakahtuu onnesta kun vanhemmat siskot antavat nuorimmaiselle pusun kun lähtevät toiseen kotiinsa. Täytyn vielä enemmän rakkaudesta noita kahta ihanaa ihmislasta kohtaan jotka eivät ole minun lapsiani biologisesti, mutta ovat vieneet yhtä suuren osan sydämestäni, kuin tämä minun synnyttämäni tytär. Tänään, äitienpäivänä, kiitollisuus täyttää mieleni. Näissä kolmessa tytössä minulla on kaikki mitä toivoa saattaa ja olen heistä ihan yhtä äärimmäisen ylpeä, kaikista kolmesta. Vaikka olen äiti vain yhdelle, niin ajattelen silti että minulla on kolme ihanaa tytärtä ja olen heistä maailman onnellisin. Tulen olemaan yhtälailla heitä varten, heille kaikille saatavissa niin pitkään kun tarvitsevat ja haluavat.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja äitihahmoille.