Kipupäivien pohdintoja

Pallo

”Jos tää vauva-asia ois mulle yhtään vähemmän tärkeä, niin katuisin varmasti päätöstä jo nyt kipujen palaamisen takia. Mut se on mulle ihan helvetin tärkeetä, ja nyt mahdollisuudet on kuitenkin paljon paremmat ku myöhemmin jos/kun endo(metrioosi) ehtii tehdä tuhojaan kun se mulla on ilmeisen aggressiivista sorttia. On se silti rankkaa, kun hetken meni niin hyvin ja nyt oon taas näin kipeä enkä voi ees ottaa kunnolla kipulääkkeitä.” Näitä fiiliksiä kerroin Nipsulle pari päivää sitten, ja ajattelin jakaa pohdintojani postauksenkin muodossa. Ei siis mene todellakaan hyvin kipurintamalla, vaikka leikkauksesta vasta 3 kuukautta, ja yk 2 menossa. Ja se on todella, todella rankkaa mulle just nyt. Syksyllä siihen oli alkanut jo sopeutua, olinhan ollut kuukausikaupalla päivittäin kipeä, ja melko pitkän pätkän pyörätuolissakin kipujen vuoksi. Mutta nyt, kun oli juuri ehtinyt parissa kuukaudessa sopeutua tavalliseen elämään, siihen ettei tarvitse miettiä selviytyykö kauppareissusta jaloillaan ja miten saadaan ostokset kotiin asti, saati pääseekö treenaamaan, ja se otettiinkin taas pois. Jos tän kaiken lopputuloksena on oma pieni käärö, niin kyllä, se on sen arvoista, mutta jos joudun toteamaan myöhemmin, että kaikki kärvistely oli turhaa, ja me ei ikinä tullakaan saamaan omaa pikkuista, niin kyllä se tulee ottamaan helvetin koville. ”Pelkkä” lapsettomuuskin ajatuksena on äärimmäisen kova ja raskas, mutta kun siihen yhdistää vielä endokipujen kanssa elämisen tavallaan turhaan, niin ajatus on täysin sietämätön. Vaikka olishan ne kivut voinut palata hormonihoidosta huolimatta, mutta on todennäköisempää, että ne olis ainakin jossain määrin pysynyt kurissa…

Kipupoliltakin on soittoaika torstaina, tarkistavat mun kuulumisia kun tammikuussa meni niin kovin hyvin. Mutta saa nähdä, pystyykö ne sieltäkään mitään sen kummempaa sanomaan tai tekemään. Toivon kyllä kovasti, että niillä olis edes joku pieni ässä hihassa, että jotain muutakin vois kokeilla ku panadolia ja kylmää/kuumaa. Eilen olin treeneissä, vaikka olin jo päivällä aika kipeä, mutta kun oli edes hetken helpompaa, niin kyllähän raahauduin sit paikalle, vaikka se tarkottikin sit kauppareissua pyörätuolissa treenien jälkeen… Joku vois pitää mua sekopäänä, mutta tuo jalkapallo vaan on oikeasti semmoinen henkireikä ja pään pelastaja, että pelkän endon takia en kovin mielelläni skippaa. Pikkukyytiläinen oiskin sitten asia ihan erikseen… Ja voihan se olla, että joskus tulevaisuudessa mun pelaamiset loppuu jos oon vaan kertakaikkisen liian kipeä, mutta viimeiseen asti aion kyllä yrittää. Ainakaan toistaiseks juoksemisen tärinä ei tunnu samalla tavalla pahalta kuin esimerkiks auton tärinä, niin oon toiveikas sen suhteen. Ja eihän maalissa tarvii muuta ku seisoa paikallaan ja ottaa pallo kiinni, eiku miten se meni..? 😉 Maalivahdin paikalla siis viihdyn, ja kyllä sielläkin hien pintaan saa kun tietää mitä tekee, vaikka muut joukkuelaiset sen huilaamisen kannalta ottaskin.