Lapsettomien lauantai ja oma yritys hoitojen varaan

Surettaa. Ahdistuksen hyökyaalto pyyhkäisi ylitseni hetki heräämisestä, kun tajusin, että nyt on SE viikonloppu. Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä. Muistan jo viime äitienpäiväviikonlopulta tietyn haikeuden, kun itse en ollut vielä äiti. Silloin ei ollut kuitenkaan yritystä vielä takana, ei mahdollisuuttakaan siihen, että olisin jo äiti. Joten se jäi haikeuden asteelle. Tänä vuonna kaikki on toisin. Tänään on lapsettomien lauantai, huomenna äitienpäivä, ja molemmat iskevät päin näköä järjettömällä voimalla. Vaikka yritys alkoi vasta muutama kuukausi sitten, vain kolme yrityskiertoa ehdimme käydä läpi luomuna, jouduin jo nyt endon riehaantumisen takia aloittamaan hormonit (ensin kokeillaan miedompaa, ja jos se ei ala muutamassa viikossa tehota, vaihdetaan kovempiin hormoneihin). Edellinenkin kierto päättyi tuloksettomana muutama päivä sitten. Meidät laitettiin jonoon lapsettomuuspoliklinikalle. En osannut kuvitella, että tätä päivää tulisi ainakaan näin pian, vain muutama kuukausi yrityksen aloittamisesta, hormonien poisjättämisestä. Täytän ensi viikolla 22 ja olen jo jonossa lapsettomuushoitoihin. Kaverini eivät edes ajattele lapsia, ainakaan omia, muuta kuin korkeintaan ehkäisyn takia, siksi että niitä ei todellakaan saisi tulla tässä vaiheessa, tässä iässä. Omalla kohdallani kaikki on toisin. Oman lapsen kaipuu rinnassani on vuoren kokoinen, syli tuntuu niin kamalan tyhjältä.

Aivan kuin tilanne ei vielä muuten olisi tarpeeksi kamala, joudumme odottamaan kauhunsekaisin tuntein, suostutaanko meitä hoitamaan julkisella ollenkaan, edes tutkimusten ja raskautumista tukevien hormonien verran, vai käännytetäänkö meidät jo ovelta, kiitos ja näkemiin, ei me teitä aiota hoitaa. Tiedän, ettei julkisella tehdä lahjasoluhoitoja, mutta en tiedä mihin raja vedetään, tarkoitetaanko sillä vasta inseminaatioita tai ivf-hoitoja, vaiko mahdollisesti ihan kaikkea mikä lapsettomuushoidoksi voidaan katsoa. En tiedä, miten pitkään joudumme odottamaan tietoa, mutta tämä tuntuu omalla tavallaan lähes yhtä pahalta kuin piinapäivät kiertojen lopussa kun odotti ja toivoi kaikin voimin, että olisi raskaana, ja menkat kuitenkin lopulta alkoivat ja tyrmäsivät haaveet myös sen kierron osalta. Jos meidät hylätään julkisella puolella, se tarkoittaa väkisinkin lapsitoiveen siirtymistä, koska yksityisellä hoidot vaativat tuhansiakin euroja, ja meillä ei sellaisia säästöjä ole.

Olen siis ollut todella kivulias taas. Vietän enemmän päiviä pyörätuolissa kuin kävellen. Tämän aamun aloitin kävellen, mutta jo puolen tunnin sisään kivut olivat sitä luokkaa, etten uskaltanut nousta penkiltä sen vertaa, että olisin saanut lääkkeitä otettua metrin päästä laatikosta. Inhoan tätä paskasairautta, on vaikea sietää miksi juuri minä sairastuin/olen näin pahasti kipeä/menetän toimintakykyni ja arjesta selviytymiseni pelkkien kipujen takia… Tiedän, että sopeutumiseni kroonisesti sairastumiseen on vielä todella pahasti kesken, mutta en tiedä, millä voimavaroilla sitä pitäisi jaksaa käsitellä, kun voimat menee siihen, että yrittää selvitä arjesta. Välillä en suoriudu edes vessassa käymisestä ilman apua. Hävettää valtavasti pyytää apua, mutta jos ei pärjää niin on vaan yksinkertaisesti pakko. Nyt kuun vaihteessa oli sentään muutto asuntoon, jossa on edes jonkinlaiset mahdollisuudet pärjätä, kylpyhuoneeseen pääsee pyörätuolilla, autopaikat ovat paljon lähempänä, hissi on tarpeeksi iso… Tämä asunto on meille oikein hyvä. Vaikkakin asiat on vielä muuton jäljiltä levällään, mutta pikkuhiljaa. Kai. Välillä on parempiakin päiviä, ja niistä pyrin ottamaan kaiken irti, että saisin pään kestämään kasassa seuraavaan parempaan päivään asti, ilman aavistustakaan miten pitkä aika seuraavan sellaisen saapumiseen menee. Koska yritys jäi nyt jonotusajaksi tauolle, on lupa käyttää ihan koko särkylääkearsenaalia, ja silti kivut eivät meinaa pysyä kurissa. Ei auta kuin toivoa, että hormonihoidoista, edes jommasta kummasta, on apua…