Palataan ajassa taaksepäin. Palataan tammikuiseen lauantaihin, jolloin perheemme ja muutama muu läheisemme ovat kokoontuneet yhteisen juhlan äärelle: lapsemme saa kasteen.

Oma suhteeni uskontoon on monimutkainen. Kiinnostuin uskonnoista ja maailmankatsomuksista yläasteella niin paljon, että päädyin lopulta opiskelemaan teologiaa. Oma kiinnostukseni uskontoja kohtaan on aina ollut enemmän akateemista, mutta teologian opintojen myötä ajautuminen kirkolliseen kuplaan oli väistämätöntä. Tunnen monta pappia, ja olen itsekin työskennellyt jonkin verran kirkon piirissä.

Pappia minusta ei koskaan ollut tarkoituskaan tulla ja sittemmin ole suuntautunut muutenkin ammatillisesti aika kauas teologiasta. Hengellisessäkin mielessä kirkko on jäänyt lopulta etäiseksi, vaikka joskus jossain rippileirin nuotion huuruissa olenkin ehkä itselleni muuta väittänyt.

Uskonnolla – ja tässä tarkoitan nimenomaan kristinuskoa – on minulle kuitenkin jonkinlainen merkitys. Kyllä minä uskon Jumalaan. En ehkä aina, en ehkä juuri kristilliseen Jumalaan, enkä ehkä niin vahvasti kuin joskus, mutta viime kädessä kyllä. Uskon johonkin suurempaan, jonka varaan tukeudun ainakin aina silloin, kun pelkään.

Puolisoni ei kuulu kirkkoon. Uskonnon suhteen ajattelemme eri tavalla, mutta viime kädessä jaamme saman arvomaailman. Uskonto ei merkitse minulle niin paljon, että tarvitsisin rinnalleni toisen uskovan. Arvostan sitä, että hän on tehnyt asiassa omat ratkaisunsa ja eronnut kirkosta.

Edellä mainitusta syystä meillä ei ollut kirkkohäitä. Ennen vihkimistä olin ehtinyt sopeutua ajatukseen melkein kahdeksan vuotta, joten siviilivihkiminen tuntui lopulta varsin luonnolliselta. Se tuntui myös ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikka puolisoni olisi rippikoulun käyneenä voinut toki koska tahansa liittyä uudelleen kirkon jäseneksi – vaikka vain hetkeksi. Minusta olisi ollut väärin vaatia häneltä sellaista.

Avioliittomme kuitenkin siunattiin kirkollisesti. Sitä ei varmaan olisi tapahtunut, ellemme olisi joutuneet koronatilanteen vuoksi siirtämään hääjuhliamme vuodella eteenpäin. Koska jouduimme joka tapauksessa järjestämään juhlat vihkimisestä erillään, päädyimme siihen, että avioliittomme siunattiin hääjuhlamme yhteydessä.

Se oli minulle yllättävän tärkeää. Alkuun ajattelin, että hääjuhlapäivään olisi kiva saada mukaan jokin seremonia, kun vihkiminen kerran oli jo takanapäin. Mutta kun pappina toiminut ystäväni kysyi meiltä, miksi haluamme siunata avioliittomme, tajusin, että syyt olivat kuitenkin syvemmällä.

Ensisijaisesti halusimme vielä päästä sanomaan tahdon kaikkien niiden ihmisten edessä, joiden edessä se oli alun perinkin ollut tarkoitus sanoa.

Mutta kyllä sillä uskonnollisellakin puolella oli minulle merkityksensä. Tilaisuus oli liikuttava, paljon tunteikkaampi kuin varsinainen vihkiminen.

Kun ajatus jälkikasvusta alkoi tulla ajankohtaiseksi, keskustelimme monen muun aiheen ohella myös siitä, millaisen uskonnollisen kasvatuksen haluaisimme lapsellemme antaa. Ensimmäinen kysymys liittyi kasteeseen. Minä halusin kastaa lapsemme ja puolisolleni se sopi.

Ajatus siitä, että joku korkeampi voima kulkee lapsen rinnalla, tuntui minusta tärkeältä. Lapsen siunaaminen on kaunis ajatus. En väitä, etteikö vastaavia kokemuksia voisi saada myös jotakin muuta kautta, mutta itselleni ajatus kasteesta luo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta.

Lapsi on suuremman suojassa.

Lapsen kastaminen on valinta, mutta niin on myös kastamatta jättäminen. Vanhemmat valitsevat aina lapsensa puolesta niin tässä kuin monessa muussakin asiassa.

Lasta ei voi kasvattaa tyhjiössä. Vanhempien omat arvot, ajatukset ja asenteet sekä ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta vaikuttavat aina väistämättä tavalla tai toisella myös lapseen. Olen joskus kuullut sanottavan, että länsimaissa ateistitikin ovat kristittyjä ateisteja. Se pitää aika hyvin paikkansa, niin kaiken läpitunkeva kristillinen kulttuuriperintömme on.

Kasteesta huolimatta tulemme tuskin antamaan lapselle mitään erityistä uskonnollista kasvatusta. Kun lapsi alkaa pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä, vastaamme ja pohdimme yhdessä mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti.

Toivon, että lapsi oppii tuntemaan oman uskonnollisen viitekehyksensä, mutta myös muita uskontoja ja katsomuksia. Vaikka hänet on vauvana kastettu, hän saa lopulta valita vapaasti itse.

Tai ainakin niin vapaasti kuin se tässä kulttuuriympäristössä on mahdollista.