Maailman tuska
Somessa tuli vastaan runo. Sen on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen ja se kuuluu näin:
Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
Sanat pysäyttivät, monestakin syystä. Juuri tältä minusta on tuntunut siitä asti, kun lapsemme syntyi melkein vuosi sitten.
“Tämä johtuu vain hormoneista”, ajattelin silloin, kun vollotin katsoessamme Täydellisten naisten jaksoa, jossa pieni lapsi oli vaarassa kuolla. Rutistin tiukemmin sylissäni nukkuvaa vauvaa ja lohdutin itseäni sillä, että kyseessä oli kuitenkin vain tv-sarja – ja lapsi selvisi tilanteesta lopulta hengissä.
“Tämä johtuu vain väsymyksestä”, ajattelin silloin, kun yritin laulaa vauvalle “Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, mutta murenin kesken ensimmäisen säkeistön kyyneliin. Ja taas rutistin häntä vähän tiukemmin.
Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei kyse ollutkaan vain hormooneista ja väsymyksestä. Että tällaista on olla äiti – tällaista on olla vanhempi. Kaikki lapsiin kohdistuva paha on aina tuntunut kamalalta, mutta nykyään en siedä sellaista enää yhtään. Tuntuu, että murenen.
Hiljattain Turussa tapahtunut alle 3-vuotiaan lapsen traaginen kuolema on pyörinyt mielessäni paljon. Ei siksi, että jotenkin pelkäisin saman tapahtuvan omalle lapselleni, vaan siksi, että tapahtunut oli yksinkertaisesti niin kauheaa.
Voin melkein kuulla vanhempien itkun korvissani ja tuntea heidän tuskansa painon. Mietin sitä pientä putoavaa lasta ja hajoan.
Ja sitten on Gaza. Juuri Gazan tilanteeseen liittyi myös se julkaisu, jonka yhteydestä Anna-Mari Kaskisen runon luin. Gazan alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta puolet on lapsia – ja me kaikki tiedämme hyvin, mitä siellä nyt tapahtuu. Pelastakaa Lapset -järjestön mukaan Gazassa on kuollut viimeisen kuukauden aikana tuhansia lapsia.
Tiedän, ettemme saisi sulkea silmiämme. Mutta minä en pysty. Minä en pysty lukemaan enää yhtään juttua Gazan pommituksista. Minä en pysty katsomaan enää yhtään kuvaa lapsensa ruumiin äärellä itkevistä vanhemmista. Minä en yksinkertaisesti pysty.
Olen lahjoittanut rahaa Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Tein saman, kun Ukrainan sota alkoi. En tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Olo on voimaton.
Ehkäpä rutistan taas vielä vähän tiukemmin omaa lastani, nuuhkin ja suukottelen.
En tiedä, mitä muuta voisin tehdä.
Apu Gazaan kulkee varmimmin perille suurten ja luotettavien toimijoiden kautta. Voit auttaa tekemällä lahjoituksen esimerkiksi Suomen Punaiselle Ristille, Pelastakaa Lapsille tai Unicefille. Kiitos, kun välität!