Alku
Äitiysblogin perustaminen on luultavasti viimeinen asia maailmassa, jonka koskaan kuvittelin tekeväni.
Ei siksi, etteikö toive omasta lapsesta olisi aina kulkenut mukanani jossakin sydämeni pohjukassa, vaan siksi, etten oikein koskaan ole osannut kuvitella itseäni osaksi äitiyden maailmaa. Koko sana “äitiys” tuntuu jo itsessään jotenkin niin luotaantyöntävältä – joltakin sellaiselta elämää suuremmalta identiteetiltä, joka peittää alleen kaiken muun.
En ole koskaan osannut kuvitella tilannetta, jossa kaipaisin lasta niin paljon, että mitään muuta on vaikea ajatella. En ole koskaan osannut kuvitella itseäni ihmiseksi, joka googlaa uudelleen ja uudelleen alkuraskauden oireita, lukee Vauva.fi -sivustoa tai tietää, mitä tarkoittavat “dpo” tai “plussatuulet”. En ole koskaan osannut kuvitella itseäni ihmiseksi, joka kirjoittaa äitiysblogia.
Mutta tässä sitä ollaan. Yritystä on takana vasta muutama kuukausi, ja olen jo syvemmällä tässä suossa kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Blogit on luettu ja podcastit kuunneltu. Niitä Vauva.fi -palstan keskustelujakin jaksaa lukea vain tiettyyn pisteeseen asti.
Joten ehkä ainut jäljellä oleva tapa käsitellä tätä asiaa sekä elää ja hengittää vauvakuumetta, on kirjoittaa omaa blogia.
Täytän tänä vuonna 30 vuotta. Puolisoni, tulevan aviomieheni, kanssa olemme olleet yhdessä yli seitsemän vuotta – melkein kolmasosan elämästäni. Omissa haaveissani lapsi on ollut jo vuosia, mutta yhteisen sävelen löytäminen puolison kanssa on ottanut tämän asian osalta oman aikansa. Olemme toki puhuneet asiasta vuosien varrella useita kertoja, alkuun leikkimielisemmin ja viime vuosina vakavammin. Se, että lapsia toivotaan joskus, on aina ollut meille molemmille selvää.
Mutta milloin, siitä olemme joutuneet keskustelemaan toisinaan kyyneliinkin asti. Oma haaveeni kasvoi siitä luultavasti melko tavallisesta “haluan lapsia sitten joskus” -ajatuksesta kipeäksi vauvakuumeeksi ehkä pari, kolme vuotta sitten. En kuitenkaan osannut avata ja sanoittaa tunteitani puolisolleni ajoissa.
Joten odotimme. Tai oikeastaan lähinnä annoimme ajan valua käsistämme – minä annoin ajan valua käsistäni pysymällä liian hiljaa liian pitkään.
Kunnes eräiden lähipiirin vauvauutisten jälkeen puolisentoista vuotta sitten purskahdin itkuun ja kerroin lopulta avoimesti puolisolleni siitä järjettömästä kaipuusta ja ikävästä sellaista pientä ihmistä kohtaan, jota ei vielä ole edes olemassa. Kerroin siitä, miten jokainen vauvauutinen tuntuu lähinnä pahalta, ja miten kaipaan lasta niin kovasti, että se aidosti tuntuu fyysisesti koko kropassa. Kerroin siitä, etten jaksa enkä halua enää odottaa.
Ja niin me löysimme yhteisen sävelen. Kyse ei koskaan ollut siitä, etteikö puolisoni olisi halunnut lasta – enkä niin missään vaiheessa ajatellutkaan. Hänen kaipuunsa ei vain vielä ollut samanlaista kuin minun, eikä hän kokenut ajan olevan vielä kypsä. Eikä hän myöskään tiennyt, kuinka isosta asiasta tässä kaikessa oli minulle kyse. Eihän hän voinut tietää.
Puolisoni on maailman paras mies, jota koskaan voisin rinnalleni toivoa. Vaikka aiheesta on jouduttu käymään osittain kipeitäkin keskusteluita, olemme tässä nyt yhdessä. Me molemmat haluamme lapsen ja me molemmat olemme siihen valmiita.
En ole koskaan osannut kuvitella itseäni ihmiseksi, joka kirjoittaa äitiysblogia. Mutta ehkä tämän ei tarvitse olla äitiysblogi, lapsettomuusblogi tai raskausblogi. Tämä on blogi ensimmäisen lapsen yrittämisestä ja siihen liittyvästä kaipauksesta, toiveista, peloista, odotuksesta ja ajatuksista. Tämä on blogi äitiydestä ilmiönä ja identiteettinä, niin henkilökohtaisesta kuin yhteiskunnallisestakin näkökulmasta.
Tämä on blogi kaikesta siitä, mitä mielessä, kehossa ja parisuhteessa tapahtuu, kun haikara saa luvan tulla.